Musiikkia ja pääsiäistä

Pääsiäinen tuli ja meni. Se on täällä tärkein uskonnollinen juhla, mutta valtio on sen verran erillään kirkosta, että mitään ylimääräisiä vapaapäiviä ei ollut. Meillä kotona pääsiäisen vietto alkoi kiirastorstaina, jolloin värjättiin sekä kanan- että viiriäisenmunia. Ymmärsin ensin, että oli tarkoitus värjätä myös sipuleita, mitä vähän ihmettelin, mutta sitten kävikin ilmi että sipuli on se mitä käytetään väriaineena. Sveta keitti punasipuleita aikansa ja sitten sipulien värjäämässä vedessä keitettiin munat. Niistä tuli tosi hienoja!

Sveta jutusteli myös kaikenlaista pääsiäiseen liittyvää. Hän tuntee hyvin Suomen tavat, joten mun ei tarvi niitä selitellä, hän osaa itse korostaa maiden välisiä eroja. Munien värjääminen on Venäjällä ilmeisesti paljon yleisempää kuin Suomessa ja vastaavasti suklaamunia sitten syödään vähemmän. Munia ei värjätä ihan vaan huvin vuoksi, vaan niillä on tärkeä rooli olla pääsiäisyönä ensimmäinen paastonjälkeinen ateria. Munien kera syödään kulitsaa, joka on sellainen makea leivonnainen. Ja ilmeisesti myös pashaa, mutta sitä meillä ei ollut. Munat käsittääkseni myös käyvät pääsiäisyönä kirkossa pyhitettävinä. Osa niistä jätetään syömättä ja pannaan kotona jonnekin esille suojelemaan perheen jokapäiväistä elämää.

Pitkänäperjantaina en muista että olisi tapahtunut mitään erikoisempia. Se oli tavallinen arkipäivä ja kaupat oli auki 24 h/vrk kuten aina. Pääsiäislauantain aamiainen ja päivällinen olivat mielestäni tavallista pienemmät. Silloin isäntäväki lepäsi jaksaakseen pitkän pääsiäisyön yli. He nimittäin viettivät käytännössä koko yön kirkossa, jotakuinkin klo 23-04.

Minäkin menin muutaman muun opiskelijan kanssa seuraamaan keskiyön tapahtumia keskustan kirkossa. Kävimme ensin alkuillasta lämmittelemässä Kultura-klubilla kuunnellen pari tuntia kuubalaista live-bändiä. Mulle sanottiin, että tämä klubi ei ole ollenkaan venäläinen, että kun sinne astuu niin siirtyy ihan eri maailmaan. Totta tosiaan, se olikin hyvin länsimaalaistyylinen paikka. Tosin pari juttua muistutti siitä, että Venäjällä ollaan: tupakansavu ja täpötäydellä lattialla asiakkaiden seassa lattiaa luutunneet siivoojat.

Puoli kahdentoista aikaan siirryttiin sitten kirkolle. Se oli tietysti vielä enemmän tupaten täysi kuin klubi, ilmassa leijui voimakas suitsukkeen tuoksu ja ympärillä tehtiin ristinmerkkejä taajaan tahtiin. Ostettiin tuohukset ja pantiin ne palamaan omaisia muistellen ja sitten siirryttiin toisen kerroksen parvelta seuraamaan tapahtumia. Tosin sielläkin oli sen verran paljon väkeä, että en kauheasti nähnyt muuta kuin että papit siellä suitsukepullojen kanssa kiersivät arkkua. Vähän ennen kahtatoista arkku ja papit poistuivat takaovista ja hetken päästä palasivat aloittaakseen ristikulkueen. Tasan puoliltaöin avattiin kirkon ovet, mikä symboloi ylösnousemusta, ja julistettiin: "Hristos voskrese". Ristikulkue läksi ulos kiertämään kirkkoa ja menimme hännille mukaan. Mutta ulko-ovella alkoi tulla jo ensimmäiset takaisin sisään, mistä tuli vähän hässäkkää, ja kun pääsimme ulos asti, niin koko kulkue jo hajosikin käsiin.

Emme sitten lähteneet enää takaisin sisään varsinaista messua kuuntelemaan, vaan jäimme pohtimaan jatkopaikkaa. Peten seuraan Kulturassa heittäytynyt paikallisen hälytyskeskuksen työntekijä Misha halusi välttämättä viedä meidät johonkin biljardipaikkaan, joten sinne sitten mentiin. No ei siellä biljardia pelattu, mutta istuskeltiin vielä jonkun aikaa kuitenkin. Semmoinen pääsiäisyö.

Tässä vaiheessa tuli mieleen sekin, kun Sveta selvitti mulle minkä takia venäläisillä (naisilla) on niin kova tarve näyttää hyvältä. Hänen mukaansa tämäkin juontaa juurensa Bysantin perinteestä ja ortodoksisesta uskonnosta. Siinä kun on ollut aina tärkeää, että kirkko on näyttävä ja pidetään hyvässä kunnossa. Niinpä myös ihmisten, jotka kirkkoon menevät, on pitänyt näyttää hyviltä! Kun taas esim. luterilaisessa maailmassa kirkot nimenomaan ovat mahdollisimman pelkistettyjä ja niin ovat sitten ihmisetkin. Toden totta usein kyllä tuntuukin, että venäläisille riittää kun kirkot ja omat habitus ovat kunnossa, kaikki muu saa rauhassa rapistua.

Perjantaina oli yliopistolla helppo päivä, käytiin vaan retkellä museossa, jonka nimeä en osaa kääntää, mutta joka kuitenkin esitteli paitsi samovaareja myös entisajan elämää Tverissä. Museo oli lähellä asuntoani ja etsiydyinkin sinne omin päin ja tapasin muut vasta siellä. Pieni ihme, että löysin perille, sillä perivenäläiseen tapaan sitä ei ollut tietenkään mitenkään merkitty eikä opastettu. Itse näyttely oli varsin pieni, mutta ihan kiva. Huipennukseksi kokoonnuimme pitkän pöydän ääreen ja joimme joukolla teet perinteiseen venäläiseen tyyliin, johon kuuluu mm. kuppien kierrättäminen ympäri pöytää (teenkaataja pysyy samovaarin vieressä pöydän päässä ja kuppeja kierrätetään niin että kaikki saa teensä) sekä teen kaataminen asetille ja armoton ryystäminen siitä.

Lauantaina tehtiin Anrin kanssa myös ekskursio Klinin kaupunkiin, jossa sijaitsee Thaikovskin kotimuseo. Kannatti käydä! Päivä oli taas kerran upean aurinkoinen, oli mukava pyöriä välillä vähän pienemmässä kaupungissa. Paikallisjuna vei perille tunnissa, minkä jälkeen marshrutka eli pikkubussi vei asemalta perille asti. Museossa ei ollut meidän lisäksi paljonkaan muita asiakkaita, niinpä huoneissa päivystävillä babushkoilla oli aina aikaa vastailla kysymyksiimme.

Talo oli isolla puutarha- tai oikeastaan puistoalueella. Puisto olis varmaankin kesällä upea, mutta tähän aikaan vuodesta se oli tietysti vähän semmoista risukkoa vaan. Alueella oli useampiakin rakennuksia, mutta itse säveltäjän asuintalo oli iso, sininen, kaksikerroksinen puutalo. Yläkerran sali ja makuuhuoneet oli laitettu oikein hienoon kuntoon. Mukava nähdä, että ihan kaiken ei täälläkään anneta vaan rapistua... Täällä Tshaikovski eli elämänsä pari viimeistä vuotta ja sävelsi ainakin Pähkinänsärkijä-baletin ja Pateettisen nimellä kulkevan viimeisen sinfoniansa, kunnes kuoli epäselvissä olosuhteissa Pietarissa pian Pateettisen ensiesityksen jälkeen marraskuussa 1893. Yhdestä rakennuksesta löytyi myös Jevgeni Onegin -aiheinen näyttely, jossa oli mm. Pushkinin omia piirrosluonnoksia päähenkilöistä. Cool!

Lounastimme vielä Klinissä, vaikka siellä ei suuremmin ruokapaikkoja näyttänyt olevankaan. Ainoa ihan keskustassa näkemämme oli remontissa, mutta pienen haahuilun jälkeen löytyi yksi "kafé" (Venäjällä kafé voi tarkoittaa ihan mitä vaan räkäisestä pystybaarista hienoon ravintolaan), joka osoittautuikin aivan mukavaksi ravintolaksi. Söin jonkun tuntemattomaksi jääneen keiton sekä olikohan se nyt leivitettyä kanaa ja keitettyjä vihanneksia, jotka maistuivat enimmäkseen suolalta. Röyh.

Paluumatkalla oli paikallisjunassa vähän lauantai-iltaan kuuluvaa häröilyä. Ihmeteltiin, kun viereisen vaunun matkustajat kävelivät yhtäkkiä meidän vaunuun ja siirtyivät vastakkaiseen päätyyn seisoskelemaan. Selitys tuli vaunuun vähän heidän jäljessään, kun kolme aivan tuhannen päissään olevaa äijää valui paikalle. Jotain ne siinä nuhjas keskenään ja yksi kaatui ihan viereeni, pää vaan kolahti lattiaan jalkojeni juuressa. Mutta näköjään paikallisjunissa päivystää vartijoita tämmöisten varalta, yksi heistä kävi noukkimassa sekoilijat ja pisti seuraavalla pysäkillä pihalle.

Pääsiäissunnuntai meni pääasiassa esseenkirjoituksen parissa, mutta illalla onneksi tulin lähteneeksi vielä käymään filharmoniassa. Oli ehdottomasti parhaita keikkoja missä olen ollut! Kyseessä oli Bachin ja ranskalaisen musiikin viikkojen päätöskonsertti, jonka veti moskovalainen orkesteri. Orkka kulki sekä Moskovan sinfoniaorkesterin että kansallisen filharmonian nimellä. Ensin kuultiin joku Bachin kahden viulun konsertto, jonka soolot veti heebo nimeltä Maksim Fedotov oman teinipoikansa, Pjotrin kanssa. Sitten Maksim-herra jatkoi Chaussonin todella pitkän piano- ja viulukonserton yhdessä Galina Petrovan kanssa. Tauon jälkeen samainen Fedotov siirtyi kapellimestariksi ja täyden orkesterin kanssa esitti vielä Berliozia ja Debussyta sekä loppuhuipennuksena Boleron. Mulla oli eturivin paikka, mikä oli vähän hassu kun bändi soitti metrin korkuisella lavalla, joten useimpia muusikoita ei nähnyt ollenkaan. Mutta solistit näki erinomaisesti ja erityisen hyvin näki edessä seisseen Boleron rumpalin. Oli lumoavaa seurata miten rumpali 16 minuutin ajan sataprosenttisesti keskittyneenä soitti Boleron yksinkertaista, varmaan satoja kertoja toistuvaa rytmiä! (hmm, oliskin pitänyt laskea montako kertaa se tuli...) Joku encorékin vielä saatiin, mutta en kyllä tiedä mikä se oli, vaikka biisin tunnistinkin.

Tällä viikolla on taas käyty oppitunneilla ja kuljailtu ympäri kaupunkia. Yhteiskuntatunnilla puhuttiin jonkin aikaa kasvissyönnistä, koska Leena oli viikonloppuna Suomen junassa tavannut moskovalaisen vegaanin, mikä on ilmeisen harvinainen tapaus. Hän oli kertonut, että Moskovassa, joka on yli 10 miljoonan ihmisen koti, on kolme vegaaniravintolaa. Meidän Jelena-opettajammekin oli vähän ihmeissään kun kuuli, että oli tämmöinen ihminen tavattu, eikä tainnut ihan tosissaan edes uskoa että vauraassa Suomessa on paljon vakavaraisia ihmisiä, jotka ihan vapaaehtoisesti korvaavat ruokavaliossaan lihan soijalla. Soijaa kun Venäjällä pidetään kuulemma erityisen kehnona ravintona. Lieneekö syy se, mitä Lepe epäili, että soijaa käytetään eläintein rehuissa ja eihän se silloin toki ihmisravinnoksi sovellu. No, tämä yksi vegaani Moskovassa nyt kuitenkin vähintään on ja hän on eläinlääkäri. Oli kertonut lopettaneensa eläinperäisten tuotteiden käyttämisen kun oli opinnossaan nähnyt miten lehmiä kohdellaan.

Lenkkeilykelit on jatkuneet erinomaisina! Vielä viime viikon maanantaina oli älyttömän sohjoista, mutta torstaina-perjantaina ei enää lunta oikeastaan yhtään missään. Hämmentävän nopeasti se katosi, mutta onhan täällä ollutkin kyllä lämmintä ja aurinkoista. Huvittaa ihan toisella lailla käydä lenkillä nyt kun kadut ei enää lainehdi pienen joen tavoin, ja pystyy menemäänkin sinne minne huvittaa eikä vaan sinne missä sattuisi olemaan kuivaa. Kävin tsekkaamassa keskustan kaksi urheilustadioniakin, mutta kummassakaan ei ollut juoksurataa! Pienemmällä ja vanhemmalla Himik-stadionilla näytti kyllä olevan n. 400 metrin mittainen rinki futiskentän ympärillä, mutta siinä oli muhkurainen asfaltti. Muutenkin stadion oli kovin vaatimaton ja ajattelin, että ei kai Tverin Volga täällä sentään pelaa kotipelejään. Kävin sitten tutustumassa myös uudempaan ja isompaan stadioniin, mutta sen nähtyäni olen aika varma, että siellä nyt ei ainakaan huipputason futista pelata! Lääniä oli kyllä vaikka kuinka, mutta suurin osa katsomosta oli peitetty joillain ihme levyillä, ja keskellä kenttää oli puolittainen jääkiekkokaukalo. Juoksufasiliteettejä ei ollut senkään vertaa kuin vanhalla kentällä, nurmikosta puhumattakaan.

Tverin Volga kuitenkin pelaa sen verran korkealla tasolla, että tänään heillä on Venäjän Cupin puolivälieräottelu pahamaineista Pietarin Zenitiä vastaan. Peli on kuitenkin Pietarissa. Lehtikirjoittelusta päätellen on ilmeisen ennenkuulumatonta, että Volga on pärjännyt näin hyvin, ja Zenit lienee ylivoimainen ennakkosuosikki. Täältä lähtisi kasa busseja kohta Pietariin, niissä saisi ilmaisen kyydin...mutta tosiaan nuo Zenitin "kannattaja"huligaanit ovat melkoisen pahamaineista väkeä ja varmastikin parasta pysyä kaukana heistä. Mutta saas nähdä miten käy...jos vaikka sattuisi käymään niin että pian pelataan Cupin välierää Tverin Himik-stadionilla!

Yliopiston asuntolalla tuntuisi riehuvan jonkinlainen kuumetauti, eilen taisi ainakin neljä opiskelijaa olla korkeassa kuumeessa, Nobulla oli vissiin tänään jo ainakin neljäs kuumepäivä putkeen. Kattellaan osuuko kohdalle...

Lopullinen jäidenlähtö

Päivät vierii suuremmitta tapahtumitta. Eilen oli upea kevätpäivä, lämpötila nousi 15 asteeseen ja aurinko porotti. Satuin kävelemään Volgan rantaan juuri sopivaan aikaan, kun ohi ajelehti todella näyttävä kokoelma erikokoisia jäälauttoja. Se oli upea näky, jonka äärestä ei olisi millään meinannut malttaa lähteä! Kävin ihastelemassa näytelmää myös kaupunginpuiston maailmanpyörästä, joka näyttää maasta katsoen kovin pieneltä, mutta sitten kun siellä istuu niin tuntuu että se vaan nousee ja nousee ja nousee...

No, tunnin tätä näytöstä riitti kunnes jäälautat loppuivat. Nyt Volga sitten virtaa kaupungin halki valtoimenaan.

Eilen kävin taas tekemässä vetoharjoituksia puutaloalueella samalla pienellä kadunpätkällä kuin kaksi viikkoa sittenkin. Koiria ja ihmisiä olikin nyt liikkeellä vähän edelliskertaa enemmän, ja herätin selvästi enemmän huomiota. Mutta hyvä treenihän siitä tuli.

Yksi ero täkäläisessä ja kotimaisessa kulttuurissa on, että opettajat eivät pane oppitunnin ajaksi kännykkäänsä äänettömälle. Niinpä käynnykät käsilaukuissa pirisee, ja puheluihin myös vastataan. Eivät sentään jää pitemmäksi aikaa rupattelemaan, mutta kuitenkin tuntuu oudolta. Mistä lie tämmöiset erot johtunee?

Tänään käsiteltiin perin kiintoisaa artikkelia "yhteiskuntaopin" tunnilla. Venäjällä kun perheet ovat tyypillisesti yksilapsisia, niin väestö hupenee huolestuttavaa vauhtia. Lehdessä oli sitten kysytty, mitä mieltä lukijat olisivat jos valtio lahjoittaisi perheen neljännestä lapsesta omakotitalon. Kaikki olivat vastaan! Lukijat suhtautuivat ehdotukseen järjestään skeptisesti, epäilevästi. "Mitä meidän lasten asiat hallitusta kiinnostaa! Tässä täytyy olla jotain takana, meinaavat kuitenkin lähettää vaan sotimaan." Epäluottamus valtaapitäviin on tässä maassa tosiaankin aivan toisella tasolla kuin Suomessa.

Kevät etenee

Kevät etenee nyt hyvää vauhtia. Öisin ei ole enää pakkasta ja päivät paistaa aurinko, lämpötilakin alkaa havitella jo lukemia toiselta kymmeneltä. Eilen oli lenkkeilykelikin jo niin hyvä, että viihdyin kadulla puolisentoista tuntia. Joenrannan muutaman kilometrin mittainen kävelyväylä on jo ihan sula, mutta Voitonpuisto oli vielä niin veden vallassa, että siellä ei kyllä pystynyt juoksemaan.

Tänään ei ole tapahtunut mitään ihmeempiä. Istuin neljä tuntia oppitunneilla ja sitten fiilistelin pitkään aurinkoisella Volgan rannalla maailman menoa. Niin joo, kahden viikon odotuksen jälkeen hakemukseni meni viimein byrokratian rattaista läpi ja nyt pystyn käyttämään myös yliopiston WLANia, ei ole siis pakko tulla aina kahvilaan. Tosin nyt kuitenkin tulin kun ajattelin syödä samalla, mutta unohdin ettei tässä Taun-kahvilassa olekaan kunnon ruokia...joten vetelen kaikkia makeita piirakoita nälkääni sitten.

Alla vähän kuvasatoa viime viikolta.

Tapahtumarikas viikonloppu

Onpas ollut kiirusta sen verran ettei nettiin ole kerinnyt. Tänä aamuna Venäjällä herättiin uutiseen, että Moskovan metrossa on itsemurhaiskussa kuollut n. 35-40 ihmistä. Pari tuntia iskun jälkeen viikkomme yliopistolla alkoi Venäjän yhteiskuntaa esittelevällä kurssilla. Harmi, että juuri sillä kurssilla meille ei ole sattunut kauhean hyvä opettaja, ja hän ei saanut tunnilla aiheesta irti oikeastaan mitään. Ei saanut uutisvideoita netistä näkymään (eikä kyllä läppäriäänkään seinälle heijastettua) eikä osannut muulla tavoin asiaa käsitellä. Joten käsittelimme sitten ihan muita juttuja.

Viikonloppuna tapahtui muutenkin jänniä, kun seitsemän opiskelijakaveria lauantaina joutuivat Moskovan junassa ilmeisesti Pietarin Zenitin futishuligaanien ilkivallan uhreiksi. Huligaani oli tullut suihkuttamaan jotain kaasua junan vaunuun ja siitä ihmiset panikoitumaan ja ovelle tungeksimaan. Mitään vahinkoa ei onneksi tapahtunut, mutta saattaa olla joillakin kynnys nousta paikalliseen elektritshkaan noussut. Keskustelukurssin opettaja antoi meille neuvoksi, että ei kannata mennä Moskovaan silloin kun Zenitillä on siellä peli. :)

Oma viikonloppuni meni rauhallisemmissa ja kulttuuripitoisissa merkeissä. Perjantaina yliopistolla oli parin tunnin tilaisuus, jossa yritettiin tutustuttaa ulkomaalaisia ja venäläisiä opiskelijoita toisiinsa. Käytännössä kokoonuttiin isoon saliin, jossa oli erilaisia ohjelmanumeroita, pelejä ja leikkejä. Ryhmä suomalaisia opiskelijoita lauloi Volgan ja Tverin suomalais-karjalaisesta seurasta oli erilaisia laulajia ja tanssijoita, jotka esittivät lähinnä venäläisiä lauluja suomalaisin sanoin. Yksi pikkupoika lauloi suomeksi Minä soitan harmonikkaa ja esityksen lopussa vähän isompi poika ilmestyi breikkaamaan sen tahdissa. Yksi esiintyjistä oli tuttukin edellisviikonlopun "hartaushetki korvessa" -reissustani. Iltama huipentui Anrin vastaopeteltuun Finlandiaan huuliharpulla! Pitää vaan toivoa ettei paikallinen lehdistö tai Duuma saa vihiä, että tämmöistä musiikkia suomalaisopiskelijat Tverin kansalle esittävät... :)

Lauantai oli mielenkiintoinen päivä, pääsin käymään Svetan äidin luona Lihoslavlissa. Matkaa taitettiin muutama kymmenen kilometriä, kunnes saavuttiin tähän n. 16 000 asukkaan pikkukaupunkiin, jossa asuu paljon tverinkarjalaisia. Kylään saapuminen olikin vähän samanlainen aikamatka kuin Vienan Karjalan runokylät. Tiet olivat semmoisessa kunnossa, että vaati aikamoisen sompailun päästä Antonina Petrovnan 80-vuotiaan puutalon luo. Lopulta kuitenkin sinne pääsimme ja emäntä otti vieraan iloisesti vastaan. Antonina Petrovnan äidinkieli on tverinkarjala, mutta valitetavasti hän ei sitä lapsilleen ole Neuvostoaikana uskaltanut opettaa ja täten Sveta ei karjalaa osaa. Yhä edelleen äiti ujosteli puhua karjalaa, jota olisin mieluusti vähän kuullut. Pitkän suostuttelun jälkeen hän suostui lopulta sanomaan "tule tänne", mikä kuulostin ihan murteelliselta suomelta. Tverinkarjalaiset ovat muuttaneet Karjalasta tänne 400 vuotta sitten ja kieli on Karjalassa puhutusta muuttunut sen verran, että Svetan mukaan nämä kaksi ryhmää eivät enää ymmärrä toistensa kieltä.

Pääsin tutustumaan myös Antonina Petrovnan luona asuviin kissoihin, Pussiin ja Vaskaan. Pussi on vuoden vanha Svetan ja Zhenjan entinen kissa, joka kasvoi ulos kaupungista, ja pyydystää nyt Lihoslavlin lihavia hiiriä. Pussi on pikkuinen, 3-kiloinen kissa, jolla on valtavan paksu ja pörröinen turkki, joten kissa näyttää paljon isommalta mitä onkaan. Vaska sen sijaan on jo iäkkäämpi uros eikä enää jaksa suuremmin leikkiä pikkuisen kanssa. Mutta rukki toimii!

Käytiin Lihoslavlin torilla ostoksilla. Kylläpä olikin isot markkinat niin pienellä paikkakunnalla! Aika kuhina kävi, kun äijät hakkasivat erilaisia ruhon osia kuorma-auton lavalla myyntiin, ja tuoreelle lihalle ostajia riitti. Me ostettiin vaan jotain pienempiä tarpeita, itse investoin 10 ruplaa pajunkissoihin. Paju on muuten venäjäksi 'verba', joten verbi 'virpoa' tulee varmaan siitä? Pajunkissoja täällä palmusunnuntaina käytetään ilmeisesti ihan vaan koristeena, mitään virpomisperinnettä ei ole. Vastaavaa toimintaa lapset kuulemma tekevät sitten jouluna.

Antonina Petrovnan luona pääsin käymään venäläisessä saunassa, eli banjassa. Zhenjan kanssa mentiin miesten vuorolla pihasaunaan. Sveta tyrkytti mulle väkisin kymmenen metrin matkaa asunnolta saunalle varten paksuimman ikinä yllepukemani toppatakin, ja Zhenjalle hän motkotti että miten nyt tollain t-paitahihasillas läksit. Zhenja vaan saunassa naureskeli että näitä toppatakkeja se aina hänenkin päälleen sovittelee saunareissulle.

Sauna oli aivan mahtava! Löylyä heitettiin eräänlaiseen pesään aina monta kauhallista kerallaan ja sitten istuttiin siinä samassa löylyssä pitkään, höyry levisi saunaan pikku hiljaa. Lauteita oli vain yksi, ja sinne mentiin vihtomista varten. Muutoin ainakin Zhenja istui mieluummin vastakkaisella seinällä lähes maanrajassa olleella penkillä, mutta minulle siellä oli vähän turhan viileää. Menin sitten sinne lauteille mahalleni pitkäkseni, Zhenja otti vihdan käteen ja sain kunnon selkäsaunan! Aivan huippua. Välillä juotiin saunaoluet ja horistiin siitä miten Venäjällä suomalainen 'sauna' tarkoittaa kuivaa saunaa, jossa ei saa heittää löylyä, ja venäläinen 'banja' on tämmöinen missä löylytellään. Puhutiin myös viisaita Venäjän ikuisesta arpomisesta siitä, katsoako itään vaiko länteen, ja tultiin siihen tulokseen että paljon ei ole Turgenevin ajoista muuttunut. Puoli kansaa haluaisi ottaa mallia lännestä ja toinen puoli olla mieluummin yhteistyössä idän kanssa.

Saunan jälkeen Antonina Petrovna pisti vielä pöydän koreaksi. Mutta mitään ylitsevuotavaista ruuantyrkytystä ei tapahtunut ollenkaan, oletan että syynä tähän on paasto, jonka täällä Venäjällä monet ottavat tosissaan. Pöydässä oli lähinnä yksinkertaista kasvisruokaa, perunaa ja kaalia yms., ja ruokajuomaksi (miehille) ukrainalaista vodkaa, onneksi vain yksi pieni pikarillinen. Mainio reissu oli se.

Lauantai-illalle olin vielä ostanut lipun Tverin draamateatterin esitykseen Gogolin Reviisorista, joten lyhyen lepotauon jälkeen tie vei teatterille. Se onkin Tverin komeimpia rakennuksia, niin ulkoa kuin sisältäkin. Mainiota, että sisätilojen sosialistista realismia sirppeineen ja vasaroineen ei ole tuhottu. Myös itse näytelmä oli hieno kokemus. Alkuperäistä kirjoitusta oli vähän sovellettu, esim. pormestarin ja hänen vaimonsa roolit oli vaihdettu päikseen, ja mukana oli myös eri tilanteissa taustapiruna häärinyt saksalainen pianisti. Loppu oli myös hieman omanlaisensa, joskin noudatti Gogolin ideaa siitä, että sen tulee olla vaikuttava. Muutamat näyttelijät, etenkin päärooli Hlestakovia vetänyt, revittelivät rajusti yliampuen, mikä toki näytelmän henkeen kuuluukin.

Lyhyiden yöunien jälkeen oli sunnuntaina vielä retki Moskovaan, Kremlinpalatsin balettiin Ruslania ja Ludmilaa katsomaan. Meitä taisi olla matkassa 16 suomalaista opiskelijaa sekä muutama tveriläinen turisti. Lähtö oli jo seitsemältä aamulla ja suomalaisista varmaan suurin osa olisi mieluusti torkkunut menomatkan bussissa. Mutta oppaanamme toiminut Svetlana Ivanovna oli toista mieltä, hän puhui mikrofonin lähes tauotta erilaisia historiallisia faktoja Tveriin, Moskovaan ja niiden välillä olevaan alueeseen liittyen, mukaan lukien paatoksellinen esitelmä Venäjän kärsimyksistä toisessa maailmansodassa (ylitimme paikan, jota pitemmälle Hitler ei Venäjällä päässyt etenemään). Väsyneet opiskelijat eivät tainneet vapaapäivänään oikein jaksaa venäjänkielistä paasausta kuunnella.

Perille Moskovaan kuitenkin päästiin megapolin tunnelmasta nautiskelemaan! Valitettavasti siellä emme juuri muuta ehtineet kuin käydä Punaisella torilla kääntymässä ennen baletin alkua, ja sen jälkeen ei aikaa ollut senkään vertaa. Balettipalatsi oli Kremlin sisällä ja sinne mentiin semimassiivisten turvatoimien läpi. Tosin kun metallinpaljastin kohdallani hälytti, niin ei siinä kyllä mitään kunnollista tarkastusta tehty, riitti kun vilautin taskusta vähän kameraa ja kännykkää. Palatsi oli tietysti hulppean hieno, ja katsomo valtavan suuri, 6000-paikkainen. Matkatoimisto oli hankkinut liput meidän puolestamme, ja näköjään halvimmat mahdolliset (5 euroa), mikä merkitsi että paikkamme oli mahdollisimman korkealla parvella lähes taimmaisessa rivissä ja varmaan puolen kilometrin päässä näyttämöstä.

Surkeat paikat vähän latistivat tunnelmaa, mutta puitteethan olivat hienot ja esityksen eteen oli valtavasti nähty vaivaa. Ei sille vaan mitään silti voi, että vaikea sieltä katonrajasta, takaseinustalta oli kovin intensiivisesti eläytyä esitykseen mukaan. Kiva reissu silti. Nälkää vaan jouduin näkemään, kun Moskovassa ei ollut aikaa käydä missään syömässä ja sekä meno- että paluumatkalla pysähdyttiin vain McDonald'sissa. Jotain piirakkaa sentään löysin lähikaupasta ja olin onneksi ottanut vähän leipiä evääksi mukaan.

Iltasella kun kävelin Tverissä keskustasta kämpille, niin huomasin että Volga on sulanut jo kokonaan uuden sillan itäpuolelta! Länsipuolella vielä pilkkijöitä silti riitti. Oletan, että pilkkijät uskaltavat olla tuolla niin pitkään siksi, että jää näkyy poistuvan ensisijaisesti siten, että siitä irtoilee paksuhkoja laattoja ajelehtimaan. Volgan rantakatu oli taas, kuten edellisenäkin sunnuntaina, mustanaan väkeä. Se näkyy olevan suosittu paikka viettää sunnuntaita. Sielläkin näkee monenlaista menijää, mm. yksi teiniporukka treenasi erilaisia ryhmätanssikuvioita ja joku niistä vähän breikkasikin.

Päivän "mitä opin tänään koulssa venäjän kielestä" -saldoon kuuluu ainakin se, että venäjässä sanat ehtoollinen ja partisiippi ovat samat (причастие) sekä se, että sanan 'valinta' (выбор) monikkoa venäjässä ei ole, koska ko. monikkomuoto tarkoittaa vaaleja. Sen sijaan jos puhutaan useista valinnoista, niin pitää sanoa "iso valinta".

Näpit irti vallankumouksesta

Tämän päivän jännittävin asia tuli vastaan aamulla kun kävelin yliopistolle. Lenininaukion laidallaolevalle kaupunginduuman talolle oli kokoontunut alun toistakymmentä kommunistia mielenosoitukseen! Miliisit päivystivät siinä vieressä sen verran tohkeissaan, että en kehdannut mennä mielenosoittajia lähempää tutkimaan ja kuvaamaan. Jotakuinkin semmoisia kylttejä heillä siellä kuitenkin oli kuin: "Ei paluuta tsarismiin!" ja "Näpit irti vallankumouksesta!" Ei ollut aikaa myöskään jäädä seuraamaan, päästettiinkö mielenosoittajat marssilleen.

Yhtään olematta vahingoniloinen, tulee väkisinkin mieleen ajatus, että kappas kun vanhoille vallanpitäjille kelpaa mielenosoitusoikeus, vaikka sellaista ei heidän vallassaoloaikanaan liiemmälti suotu. Mutta tähän kyllä pitää lisätä hymiö :) sillä tunnen kyllä sympatiaa tätä porukkaa kohtaan ja ymmärrän heidän nostalgiaansa.

Aamun koulumatkalla kävelin pitkän pätkän Volgan rantaa, jossa menee jalkakäytävä. Reitti on ihan kiva muuten, mutta tähän aikaan vuodesta se on täysin jään peitossa ja hyvillä kengillä kävelykin on vähän hankalaa. Silti vastaan tuli puolen tusinaa lenkkeilijää, jotka ihan sujuvasti juoksivat tavallisilla lenkkareilla tämän jäätikön päällä. Kai sekin sitten on tottumiskysymys.

Omat lenkkeilyt sujuvat edelleen perin hankalissa merkeissä. Alkaa pikku hiljaa kypsyttää nuo surkeat olosuhteet. Suurin osa jalkakäytävistä on täysin mahdottomassa kunnossa kunnolliseen juoksemiseen. Kadut ovat kyllä kuivia, mutta autoilijat eivät oikein tiedä miten suhtautua tyyppiin, jolla on joku ihme vimma tunkeutua heidän valtakuntaansa. Kyllä siellä ihan turvallisesti loppuviimein juoksemaan pystyy, mutta kovin kuluttavaa ja stressaava se on. No, parempi kuitenkin kuin olla juoksematta ollenkaan!

Sää täällä tuntuu nyt vaihtelevan niin, että vuoropäivinä paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja vuoropäivinä sataa jotain. Lauantaina satoi vettä, sunnuntaina paistoi, maanantaina satoi räntää, tiistaina paistoi, keskiviikkona satoi lunta, torstaina paistaa. Mitähän huomenna sataa?

Teinkö oikein vai en?

Olipas hassu keskusteluharjoitustunti. Piti neljän hengen ryhmissä etsiä postikortin kuvan perusteella patsasta kaupungista ohikulkijoilta neuvoa kysyen ja kohteen löydyttyä kysellä lisää henkilöstä kelle se on pystytetty. Annika bongasi heti pariskunnan, joka vei meidät perille asti Mihail Jevgrafovitsh Saltykov-Shtshedrinin patsaalle ja samalla opittiin, että kyseessä on (satu)kirjailija ja Tverin kuvernööri. Se oli lyhyt oppitunti se. :)

Eilen jouduin eettis-moraalisesti kiperään tilanteeseen, kun tulin kahvilasta. Lähdin kävelemään kadulla, jolloin hyvin pian mut pysäytti itkuinen nuori nainen, joka selitti että oli tulossa apteekista hakemasta lapselleen lääkettä, mutta rahat eivät riittäneet. Puuttui 400 ruplaa ja risat eli kymmenisen euroa. Kyyninen reissaaja-minäni automaattisesti rekisteröi huijausyrityksen ja kieltäytyi kohteliaasti auttamasta. Ajattelin että viinaan ja tupakkaan ne rahat kuitenkin menee jos jotain annan, ja jos meneekin vaikka ruokaan niin en silti halua tukea näin epämääräisiä rahanansaitsemismenetelmiä. Mutta siitäkös nainen meni aivan epätoivoiseksi, ja aloin väkisinkin epäröidä. Miten sitä pystyy itkevän äidin noin vaan jättämään pulaan. Mitä tehdä? Monenlaista kikkailijaa ja huijaria on vuosien varrella tullut matkoilla vastaan, mutta tämä oli harvinaisen uskottava.

Kysyin sitten mitä lääkettä lapsi tarvitsee. Sain vastauksenkin, mutta en nyt enää muista mikä se oli. Sitten kysyin missä lapsi on ja kuulemma sairaalassa. Kysyin vielä missä apteekki on ja voitaisko mennä sinne, mutta vastaus oli jo epäselvempi, ilmeisesti olisi pitänyt lähteä jonnekin kauemmas. Tässä vaiheessa tulkitsin, että todennäköisyys sille että tarina olisi totta, on niin pieni, että pahoittelin että en voi auttaa ja kävelin pois.

Tapaus jäi vaivaamaan ja mietin pitkään, teinkö oikein. Enhän kuitenkaan voinut varmaksi tietää jos vaikka olikin oikeasti joku hätätilanne päällä. Toisaalta uskoisin, että venäläisen turvaverkosto toimii kyllä niin että ei äidin tarvitse 400 ruplan takia lastaan kuolemaan jättää. Kysyin myös Svetalta tästä, ja hän oli ehdottomasti sitä mieltä että tein oikein. Hänen mielestään tämmöisille ei kannata sanoa muuta kuin, että anteeksi mutta mulla on nyt kiire, ja kävellä pois. Hän epäili samaa kuin minä itsekin, että nainen päivysti nettikahvilan lähellä, koska ajattelee että siellä käy varakkaita ihmisiä, joilta huijata rahaa. Toisaalta ei nyt ihan täysin mahdottomana pitänyt etteikö tarve olisi ollut aitokin, mutta siinäkään tapauksessa hänen mielestään ei ole satunnaisen vastaantulijan tehtävä auttaa.

Kirjastossa käyttäytymisen opettelua

Terveisiä yliopiston kirjastosta. Sepäs olikin jännittävä paikka. Kirjastokortin sai kun kiikutti pääaulan babushkoille passin, viisumin, rekisteröintikortin, maahantulokortin, paikallisen opiskelijakortin sekä passikuvan ja allekirjoitti muutaman lappusen. Ja komea kortti onkin! Vielä massiivisempi kuin tuo kaksisivuinen, punaisten, kovien kansien sisällä oleva opiskelijakortti. Meinasivat kirjata jostain vanhasta viisumista tietoja, mutta nyt ne kai kaikki tulivat kuitenkin oikein. Vielä allekirjoituksia ja leimoja sinne tänne, ja sitten olin valmis tutustumaan kirjaston tarjontaan.

Tai niin ainakin luulin. Astuin sisään sinne päin minne neuvottiin, ja siellä oli pieni huone, jossa yksi opiskelija odotteli tiskin takana. Ympärillä oli kirjahyllyjä, joita aloin sitten katsella. Huomasin, että tässä oli vain A-kirjaimella alkavia kirjailijoita, joten jatkoin seuraavaan huoneeseen, ja seuraavaan. G niin kuin Gogolia etsin, mutta ei meinannut millään löytyä. Lopulta tulin huoneeseen, jossa joku nainen tyrmistynein katsein ihmetteli, mitä siellä tein. Näköjään siitä ekan huoneen tiskistä ei olisi saanut lähteä ollenkaan eteenpäin. Niinpä mut ohjattiin takaisin lähtöruutuun, jossa ei kuitenkaan edelleenkään ollut henkilökuntaa. Toinenkin nainen kävi vielä selvittämässä, että ei opiskelijan kirjastossa sovi missä sattuu pörrätä.

Täällä ei siis saakaan kuljailla missä lystää, vaan virkailijalle ilmoitetaan mitä halutaan, ja hän kaivatut teokset sitten hakee. Mitään listaa kirjoista mitä saatavilla on, en missään nähnyt, mutta löytyihän ne pietarilaisnovellit tällä menetelmällä kuitenkin hienosti. Pitää vaan tietää mitä kysyy. Sitten vaan nimeä alle vielä muutamaan paperiin, ja kirja on seuraavat 31 päivää käytössäni.

Sitten ajattelin, että käynpä tutustumassa vielä kirjaston lukusaliin, jossa pitäisi olla langaton nettikin. Vaan eihän sinnekään tosta noin vaan mennä tokikaan. Reppu ja päällystakki piti jättää narikkaan ja sitten hakea päätiskin babushkalta erillinen kulkulupa, johon täti kirjoitti nimeni, kirjastokortin numeroni ja päivämäärän. Näin olin valtuutettu siirtymään lukusalin puolelle. No, kävin siellä ja totesin, että aina kun alkoi näyttää siltä että netti jollain lailla meinasi ruveta toimimaan, kävi ilmi, että ei se nyt kumminkaan toimi. Lähdin sitten pois, jolloin alakerran babushkan luona kävi ilmi, että pois ei olekaan tulemista ennen kuin käyn hakemassa yläkerrasta leiman kulkulupaani. Jotenkin vähän tämmöistä uumoilinkin... No mutta ensi kerralla ehkä osaan käyttäytyä kirjastossa jo paremmin.

Olen tässä miettinyt, että vois olla kiva käydä harrastamassa jotain muutakin liikuntaa kuin lenkkeilyä. Uinti voisi olla yksi hyvä vaihtoehto. Vaan enpä enää tiedä tuosta sittenkään. Opiskelijakaverini Leena oli käynyt uimahallilla setvimässä mahdollisuuksia, ja oli käynyt ilmi, että paitsi sen seitsemän sääntöä mitä hallissa käyttäytyessä pitää osata ja muistaa, niin uimaan pääsee vasta kun on näyttää lääkärintodistus. Enpä nyt tiedä, kaipaanko uima-altaaseen kuitenkaan ihan niin paljon, että jaksaisin lääkärille sitä varten lähteä käymään. Vaikka kokemushan se olisi sekin toki, kattellaan.

Tänään opiskeltiin pari tuntia venäläistä yhteiskuntaa ja toiset pari keskusteluharjoituksia. Olin hyvin nukkunut ja täysin pirteä kun menin tuonne ensimmäiselle tunnille, mutta se imi kerta kaikkiaan mehut pois. Yhteiskuntakurssin opettaja puhuu kauhean hiljaisella äänellä ja lisäksi ikkunan takaa kuuluu liikenteen melua, käytävältä kaikenlaista hälinää ja kerrosta alempana vielä tehdään jotain poraustöitä. Opettajan puheen kuuleminen vaati niin suuria ponnistuksia, että olin tunnin jälkeen aivan puhki! Onneksi keskustelukurssi on toisentyyppistä, sen aikana aloin taas pikku hiljaa heräillä henkiin.

Lopuksi tässä vieressä vielä kuva sievästä, pienestä huoneesta, jossa asustelen. Turvallisesti kolmen lukon takana.