torstai 10. kesäkuuta 2010

Yhteenveto

Kotiin on palattu ja Venäjä taakse jätetty. Kirjoitusmotivaatio on nyt alkuinnostuksen jälkeen ollut vähän kadoksissa, joten paan tähän vain pienin muutoksin saman loppuraportin, jonka lähetin yliopistolle kevään kokemuksista. Eiköhän se summaa harjoittelun ihan riittävän hyvin:

Vietin kieliharjoittelussa Tverin valtiollisessa yliopistossa 10 viikkoa ajalla 15.3.-21.5.2010 (+ yksi lomaviikko päälle). Alla on arvioni harjoittelussa suoritetuista kursseista.

Устная речь (Suullinen taito)

Kurssi sisälsi kolme kahden tunnin kokoontumista viikoittain. Opetus oli melko erilaista kuin keskustelukurssit Suomessa. Pienryhmä- ja yhteiskeskustelujen lisäksi laadittiin paljon ”monologeja”, joiden tekeminen oli varsin työlästä ja joiden läpikäymiseen meni paljon aikaa. Monologit olivat kuitenkin erittäin opettavaisia, kunhan ne jaksoi ja ehti laatia niin hyvin että asian pystyi esittämään lukematta paperista. Joskus jaksoi, joskus ei. Lisäksi käytiin pari kertaa torilla ja kadulla opettelemassa käytännön kielitaitoa. Opetus oli erittäin laadukasta ja tämä olikin ehkä kieliharjoittelun hyödyllisin kurssi. Kurssin lopuksi pidetty suullinen tentti oli lähinnä muodollinen tilaisuus. Kurssiin kuului myös muutaman elokuvan katsominen yhdessä.

Письменная речь (Kirjallinen taito)

Kurssilla luettiin paljon ääneen kirjoitustaidon teoriaa sekä käytiin läpi käytännön esimerkkejä aiempien vuosien opiskelijoiden tekemistä virheistä. Opetusta oli joka toinen viikko yksi ja joka toinen viikko kaksi kokoontumista. Joka viikko saatiin kotitehtävä, joka oli toisinaan pieni, mutta muutaman kerran varsin laajakin. Kotitehtävä usein vielä luettiin ääneen luokan edessä. Lisäksi yhteiskunta-kurssilla kevään lopuksi laadittu referaatti toimi myös tämän kurssin lopputyönä. Tämäkin kurssi oli hyvin hyödyllinen. Etenkin esimerkkivirheiden läpikäynti oli valaisevaa, samoin tietysti oman tekstin virheiden läpikäynti (jota tosin pitäis tehdä vielä lisää kotonakin, kun vaan jaksaisi). Opetus oli vanhakantaisen oloista, hyvin erilaista kuin Suomessa, monesti pitkästyttävääkin. Tunnit olivat kuitenkin aina mukavia, koska opettaja osasi poikkeuksellisen hyvin ottaa huomioon vieraskielisten opiskelijoiden tarpeita.

Художественная литература (Kaunokirjallisuus)

Tämä oli työläs, mutta kiintoisa kurssi. Luentoja oli vain 1-2 per viikko, joten siihen nähden miten paljon asiaa kurssi sisälsi, opetusta oli varsin vähän. Tämä meni siis pääasiassa itsenäisesti työskennellen. Kirjoitin 5-sivuiset esseet Puškinista ja Ulitskajasta sekä 4-sivuiset analyysit Gogolista ja Tšehovista. Kaikki kirjoitukset olivat hyvin mielenkiintoisia laatia, mutta myös aikaavieviä. Niiden myötä alkoi tuntua siltä, että toisinaan osaan jotenkin alkeellisesti jopa ilmaista itseäni venäjäksi, eikä asiaa välttämättä tarvitse ensin kirjoittaa suomeksi ja kääntää siitä. Virheitähän tekstit kyllä olivat pullollaan. Yleensä ensimmäinen sivu meni vielä suht vähillä virheillä, mutta viimeinen oli täynnä punakynää. Analyyseissä vaadittiin hieman erilaisia asioita kuin vastaavalla aineopintojen kurssilla Suomessa. Kurssiin kuului myös suullinen tentti, joka oli suoranainen ristikuulustelu ja jossa kysyttiin osittain mielestäni varsin epäolennaisiakin asioita (mm. tarkkoja vuosilukuja). Tenttivastaukseni aiheena oli Bulgakov ja Koiran sydän. Opetus oli sinänsä laadukasta, mutta ulkomaalaisena hieman ihmetytti se, että omille tulkinnoille jätettiin hyvin vähän tilaa. Opettaja pikemminkin kaatoi päällemme ”oikeita” tulkintoja ja vastauksia sellaisenaan.

Общественная жизнь в России (Venäjän yhteiskuntaelämä)

Tällä kurssilla oli luentoja 2-3 kertaa viikossa + joka toinen perjantai ekskursio. Ekskursioilla käytiin kahdessa paikallismuseossa sekä luostarissa ja koulussa (jonne en päässyt mukaan). Luostariekskursio oli erityisen mielenkiintoinen. Tunneilla luettiin sanomalehtiartikkeleita, katsottiin uutisvideoita sekä muutaman kerran kuunneltiin luentoja erilaisista aiheista. Kotitehtävinä oli yleensä artikkeleiden lukemista. Kurssin puolivälissä oli suullinen välikoe Venäjän eläkejärjestelmästä sekä lopuksi kirjallinen päättökoe, jossa sain aiheeksi lasten aseman Venäjällä. Lopputyönä kirjoitettiin 5-sivuinen referaatti, jossa aiheenani oli Volgan sillat. Kurssi oli opettavainen ja siinä käsiteltiin monta mielenkiintoista asiaa, joskin osa käsitellyistä artikkeleista oli myös vähemmän kiinnostavia. Uutisvideoiden katsominen oli sinänsä erinomainen konsepti, mutta pätkivät nettiyhteydet ja opettajan tottumattomuus ATK-käyttäjänä sekä liian nopeasti puhuvat uutislukijat vaikeuttivat oppimista. Opetusta oli välillä vaikea seurata muualta kuin eturivistä, koska opettaja puhui kovin hiljaa. Loppua kohti tämä kuitenkin parani. Opettaja patisti meitä kovasti seuraamaan enemmän Venäjän televisiota, mutta minulle se oli hankalaa, koska kotona ei omassa huoneessa ollut TV:tä.

Opetuksen lisäksi suurin anti kielitaidon kannalta oli se, että asuin perheessä ja sain siten puhua käytännön venäjää päivittäin. Perheeni vei minua myös retkille. Kerran kävimme vanhan luostarin vieressä olleella hartauspaikalla metsässä ja toisella kertaa emäntäni tverinkarjalaisen äidin kotona ja saunassa Lihoslavlissa. Lisäksi tein omin päin, joskus yksin ja joskus muiden opiskelijoiden kanssa, retkiä muutamaan muuhunkin kaupunkiin: Kliniin, Staritsaan, Rževiin, Toržokiin sekä tietysti Moskovaan, jossa mm. seurasin voitonpäivän juhlallisuuksia. Lomaviikolla tutustuin vielä Nižni Novgorodiin, Kazaniin, Pietariin ja Viipuriin. Yliopiston järjestämistä retkistä kävin Volgan lähteillä sekä baletissa Moskovassa. Volgan lähteet oli Volga-fanille melko maaginen paikka, mutta aika paljon kyllä harmitti että reissu sisälsi 12 tuntia bussissa istumista ja vain 40 minuuttia perillä olemista. Tver ehti kevään aikana tulla melko perinpohjaisesti tutuksi, koska tein lukuisia juoksu- ja kävelylenkkejä eri puolilla kaupunkia ja sen ympäristössä. Tverin kulttuuritarjontaan tutustuin niin teatterissa, filharmoniassa kuin elokuvateatterissakin. Rinkassa mukana kotiin tuli myös lukuisia venäläisiä CD-levyjä, DVD-elokuvia ja kirjoja. Pääsiäisenä osallistuin yömessuun ja ristikulkueeseen. Viihdyin Tverissä erittäin hyvin ja haluan jatkossa tutustua muihinkin Volgan varren kaupunkeihin. Kaiken kaikkiaan kieliharjoittelumatka vahvisti suhdettani Venäjään.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Opiskelu takana, vähän lomaa edessä

Huh, loppurypistys on ohi ja kaikki kurssit suoritettu. Viime viikkoina en ole juuri jaksanut koneella istua enempää kuin mitä opiskelu on vaatinut, joten kirjoittaminen on jäänyt. Nytkin väsyttää sen verta paljon, että en ala sen kummemmin tarinoida.

Tässä on kuitenkin opiskelun lisäksi varhaista kesää vietetty, Moskovassa käyty ja paljon pitkin poikin Tverin katuja, polkuja ja joenrantoja jaloiteltu. Kaupungista on tullut kovin rakas ja sen jättäminen tuntuu tietysti haikealta.

Sain tulevan yön junaan paikan Nizhnyi Novgorodiin, joka sijaitsee vähän matkaa Volgan alajuoksua kohti. En ole vielä tarkemmin tutustunut, mitä kaupungilla on tarjota, mutta kaipa siellä pari päivää jaksaa paikkoja kattella. :) Seuraavaksi voisi sitten viikonvaihteen tienoilla siirtyä Kazaniin.

Nyt vähän lepoa ja sitten asemalle, Tver-kokemukset olivat nyt sitten tässä.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Takaisin oppitunneille

Eilen uhotusta juoksulenkistä kehkeytyikin tähän asti paras Tverissä! Otin tavoitteeksi ylittää Volga kaukaisimman sillan kautta. Läksin tihkusateessa ensin Pietarintietä muutaman kilometrin ja käännyin sitten metsäpolulle. Enpä muista koska olisin viimeksi juossut metsässä! Eihän se suuren suuri metsä ollut, mutta polkuja oli hyvin ja hölkkäilin ympäriinsä ihan fiiliksissä. Kaiken kruunasi kun yhdessä kohtaa tajusin saapuneeni isolle hautausmaalle. Juuri edellispäivänä oli ollut puhetta, ettei oikein kukaan ole nähnyt Tverissä hautausmaita. Eipä ihme, jos ne näin kaukana kaupungista ja keskellä metsää ovat! Fiilistelin aikani hautausmaalla ja poistuessa tein hienoisen lähtösuuntavirheen, eli päädyin eteläpuolella olevalle tielle, kun luulin meneväni kohti pohjoista.

No, kiersin sitten hautausmaan tien kautta, ja osuin mukavaan pikku kylään, jossa rakennettiin ihan uutta kirkkoa. Pikkuteitä pitkin ajauduin lopulta sille tavoitellulle Volgan sillalle, jossa odotti semmoinen hauska yllätys, että viereen rakennettiin uutta siltaa. Uusi silta oli aika veikeän näköinen, kun se ylettyi vasta puoliväliin jokea. Nyt kun tajusin, että karttaani oli hautuumaat merkattu, niin löysin joen toiseltakin puolelta vielä toisen hautausmaan, pienen metsikön keskellä sekin. Mittaa lenkille kertyi 26 km, ja nyt kun juoksukin sujui niin oli kyllä mahtava keikka.

Lenkin jälkeen söin pikaisesti ja suuntasin sitten vielä kolmen tunnin kävelykierrokselle Anrin ja Annin kanssa kirkkoarkkitehtuuria tutkimaan. Käveltiin ensin kaupungin pääkirkolle, jonne on matkaa keskustasta varmaan 2-3 km. Tää on se sama, jonka edessä ekana päivänä Tverissä näin tuntien mittaisen jonon. Nyt ei jonoa ollut, eikä koko kirkko ollut edes käytössäkään. Jonkunlainen remontti siellä oli meneillään, kun lattia ja valtava ikonostaasi ja upea kynttiläkruunu olivat kaikki muoviin peitettyinä. No ei se mitään, saipa ainakin kaikessa rauhassa katsella ympärille kun muita ei ollut. Kirkko on moderni, avara ja valoisa. Viereinen pikku tsasouna olikin sitten aivan täpötäynnä laulavia ihmisiä. Poikettiin myös viereiseen, vanhempaan kirkkoon, jonka restaurointi on vielä kovasti kesken. Osa julkisivuista on pantu upeaan kuntoon, kun taas osa on aivan rapistunutta. Sisälläkin on tunnelma vähän sellainen kuin sieltä olisi vasta poistettu neukkuaikojen perunavarasto ja tuotu sinne tänne ikoneja tilalle. Täällä oli myös ankara varoitus olla puhumatta kirkossa. Jos niin tekee, niin taivaan isä paiskaa
ikävyyksillä.

Siirtyminen toiselle kirkolle tehtiin yhden pienen joen vartta pitkin ja matkan varrelle osui semmoinen pieni koski, josta tulee vähän Tammerkoski mieleen. Siinä on myös pieni silta kosken yli, ehkä hieman alle kymmenen metrin korkuinen. Sillalle saavuttaessa ihmeteltiin, kun joku nuorisoporukka puki yhdelle tytölle jotain kiipeilyvaljaitten näköistä vekotinta päälle. Jäätiin sitten viipyilemään siksi aikaa, että nähtiin mistä oli kyse. Ja niinhän siinä kävi, että valjaisiin puettu tyttö hyppäsi sillalta alas ja jäi narun jatkeena killumaan muutaman metrin vedenpinnan yläpuolelle. Kaikenlaista sitä näkee kun Tverissä kuljailee. Itse kirkolla odottikin sitten pettymys, sillä ovet olivat visusti kiinni. Nähtiinpä kuitenkin edes ulkopuolelta kaupungin vanhin rakennus, kirkolla on ikää vajaat 500 vuotta. Ja paluumatkalla törmättiin sirkuksen edessä kaupungin näyttävimpään suihkulähteeseenkin.

Tänään jatkui sitten taas opiskelu, joskin oli kyllä löysä päivä. Kirjoituskurssilla opiskeltiin referaatin kirjoittamista ja puhetunnilla saatiin Oksana ympäripuhuttua näyttämään elokuva Stiljagi. Pari seuraavaa päivää onkin sitten raskaampia, mutta perjantaina odottaa palkintona kauan odottamani retki Volgan lähteille! Ja viikonloppuna voitonpäivän juhlinnat Moskovassa hyvässä seurassa. Ja koskapa voitonpäivä osuu sunnuntaille, niin ensi maanantai on taas kansallinen vapaapäivä!

Tänään muuten huomasin kaupassa käydessäni kassajonossa semmoisenkin hassun yksityiskohdan, että jos täällä ostaa hehkulamppuja kaupassa, niin kassa testaa niiden toimivuuden semmoisella aparaatilla, joka päästää merkkiäänen jos lamppu on toimiva. Niin joo, ja koska Peten kampaamo oli iltapäivällä sopivasti hetken aikaa auki, niin nyt on kesätukkakin ajettuna. :) Syytä onkin, tänään oli taas varsin kesäinen päivä. Puut alkaa olla jo hyvässä lehdessä, ja muutamat hedelmäpuutkin alkavat pikku hiljaa kukkia.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Vappuvapaiden viettoa

Herttilei, tässähän on taas kaks viikkoa kulunut edellisestä merkinnästä. Miten tässä näin on päässyt käymään...ei ole kai sitten ollut muka aikaa kirjoitella. Enhän mä mitenkään muista mitä kaikkea mainitsemisen arvoista tällä välin on tapahtunut tai mielessä pyörinyt, mutta koitetaan nyt kasata jotain. Lie paras edetä kronologisesti takaperin, joten aloitetaan tästä hetkestä. :)

Koska vappupäivä osui lauantaille, niin tänään sitä seuraavana maanantaina meillä on vapaapäivä. Kun viime perjantainkin ekskursio oli peruttu, niin tässä onkin neljä vapaapäivää peräkkäin, mikä tuntuu olevan sen verran pitkä putki, että opiskelumotivaatio on päässyt katoamaan jonnekin. No, tänään on kuitenkin vielä siis vapaata, ja sulattelen juuri "Venäjän Iron Maideniä", Arijaa, kuunnellen aamiaista, jotta jaksaisin vääntäytyä kohta pitkälle juoksulenkille. Tekee nimittäin mieli käydä tutkimassa, pääseekö kaupungin länsipuolella olevasta Volgan sillasta yli. Pitää kuitenkin jättää voimia sen verran varastoon, että iltapäivällä jaksaisi vielä käydä kävelykierroksella muutamassa Tverin hienoimmista kirkoista, jotka eivät ole ihan keskustassa.

Eilen käytiin bussilla kahdeksan hengen porukalla läheisessä Torzhokin kaupungissa. Odotin samanlaista modernia kaupunkia kuin suunnilleen samankokoiset Klin ja Rzhev, mutta sehän olikin ihan erityyppinen. Vaikka Torzhokissa on n. 50 000 asukasta, niin se tuntui pikemminkin isolta kylältä kuin pieneltä kaupungilta. Suurin osa rakennuksista oli vanhoja puutaloja, kaupunkia halkoo voimakkaasti virtaava Tvertsa-joki, ja lisäksi siellä oli laaja kirjo vanhaa kirkkoarkkitehtuuria. Pienen vaeltelun jälkeen löysimme kuin löysimmekin parin kirkon jälkeen tiemme Torzhokin munkkiluostariin. Paikka oli hieno, etenkin pihalta joen ja kaupungin yli avautuva näköala, mutta valitettavasti rakennuksia ei ole pidetty ihan siinä loistokunnossa mitä ne joskus varmasti ovat olleet. Vähän pidemmältä löysimme myös upean pienen puukirkon, joka väitti olevansa peräisin 1600-luvulta. Siitä mieleen jäi erityisesti tornin sisäseinien upeat maalaukset jossain ehkä kymmenen metrin korkeudessa. Sekä läheinen kissa, joka hanakasti joi tarjoamaani kefiiriä. :)

Iltapäivästä ehdittiin käydä vielä paikallisessa Pushkin-museossa. Tämmöisiä museoita Venäjällä lienee lukemattomia...ilmeisesti mikä hyvänsä kylä missä Pushkin on joskus matkoillaan poikennut, on museon perustanut. Esillä oli paitsi ihan aitoja kansallisrunoilijan muistiinpanoja ja piirustuksia, myös yhtä ja toista vain löyhästi tai ei ensinkään Pushkiniin liittyvää. Aika moni esine meni osastolle "tätä tai jotain vastaavaa Pushkin ehkä olisi saattanut Torzhokissa yöpyessään käyttää", vaikka me kyllä ristittiin ne ennemmin luokkaan "tätä ei varmastikaan kukaan ole koskaan missään käyttänyt". Mukava paikka silti ja muistutti mieleeni senkin tosiasian, että 1800-luvun vallankumouksellinen anarkisti Mihail Bakunin piti majaansa Torzhokin nurkilla. Erittäin hyvä reissu oli, ja hieno paikka tämä Torzhok!

Vappupäivä oli Tverissä todella aurinkoinen ja lämmin, sai ihan t-paitahihasillaan kuljailla. En jaksanut vääntäytyä keskustaan vappumarssia ja -mielenosoitusta seuraamaan, mutta kävin heti aamupäivästä tekemässä pienen vetoharjoituksen Volganraitilla, ja juoksu kulkikin vaihteeksi taas niin hyvin että olin loistavalla tuulella koko loppupäivän. Iltapäivällä kävin haistelemassa tunnelmaa kaupunginpuistossa. Täällä jengi lähtee vappuna maalle vähän kuin meillä juhannuksena, mutta kyllä kaupunkiinkin aika moni oli silti jäänyt. Puistossa oli suorastaan pieni karnevaalimeininki, mitä en ollut osannut odottaa. Kaikki huvipuistolaitteet olivat toiminnassa, samoin kuin mikroautorata, ja lisäksi ensimmäistä kertaa tänä keväänä myös esiintymislava. Esiintyjinä oli pääasiassa laulavia ja tanssivia alakouluikäisiä lapsia, hyvä meininki kaiken kaikkiaan ja runsaasti oli yleisöä. Maailmanpyörässäkin tuli taas yksi rundi heitettyä, kun se nyt ensi kertaa viikkokausiin oli käytössä.

En ollut vielä kertaakaan käynyt Tverin upeassa Zvezda-leffateatterissa (enkä itse asiassa muistaakseni koskaan missään muuallakaan Venäjällä leffassa!), ja illemmalla lähdin viimein korjaamaan tämän puutteen. Emmi ja Anni lähtivät mukaan, mikä oli tosi hyvä, en tiedä olisinko yksin jaksanut yli 3-tuntista, eeppistä sotaelokuvaa loppuun saakka lusiakaan. :) Ainoa vähänkään kiinnostava venäläinen elokuva mitä oli tarjolla, oli juuri (suuren isänmaallisen sodan voitonpäivän 65-vuotisjuhlien alla) julkaistu Nikita Mihalkovin Auringon uuvuttamat 2, joten sinne menimme. Leffa oli kieltämättä kyllä hyvin tehty, mutta uuvuttavan pitkä (vaikka teatterisaliin ei edes paistanut aurinko) ja täynnä uskomattomia raakuuksia. Siinä oli myös kovin osoittelevaa asennetta, mikä nyt ei toki tullut yllätyksenä. Saksalainen: paha, venäläinen: hyvä. No, näin sitä hajanaista kansaa yhdistetään, ei siinä mitään.

Tästä tulikin mieleeni semmoinen hassu yksityiskohta, että täällä vielä KUKAAN ei ole kysynyt multa, olenko saksalainen! Ei ihan heti tule mieleen toista maata, missä mua ei järjestään luultaisi saksalaiseksi. Ottaen huomioon Venäjän ja Saksan traumaattiset suhteet, tämä on varmastikin ihan hyvä näin. :)

Vappuaattona opiskelumotivaatiota näköjään vielä riitti, kun jaksoin vääntää esseitä ja referaatteja melkein koko päivän. Iltasella sitten univelka kaatoikin sänkyyn jo hyvissä ajoin. Sen verran ehdin alkuillasta kuitenkin ulkona käydä, että totesin että venäläisillä ei näytä olevan tapana juhlia vappuaattoa oikein mitenkään. Kadut olivat poikkeuksellisen autiot, tuli suorastaan vähän mieleen suomalainen kaupunkijuhannus. Tähän tosi saattoi vaikuttaa myös tihkusateisen harmaa sääkin. Vappupäivän yönä kun kävelin kaupungilta kotiin niin meno olikin sitten ihan toinen. Volganraitilla oli yhden aikaan yöllä vielä paljonkin vapunviettäjiä. Osa lauloi porukassa kitaran säestyksellä, osa ihaili poikkeuksellisen tyynestä Volgasta heijastuvia kaupungin kuvajaisia, osa vaan käveli ympäriinsä kaveriporukassa tai pariskuntina. Hauska huomio oli, että vaikka jengi varmaankin oli suunnilleen yhtä humalassa kuin suomalaiset vappuna, niin tunnelma oli silti sata kertaa miellyttävämpi. Tämän porukan seassa oli ihan kiva pyöriä, samaa ei tosiaankaan voi sanoa vappumenosta kotopuolessa vaikkapa Tampereen Hämeenkadulla...

Ennen kuin lähden lenkille, niin pitää vielä kertoa torstai-illasta. Istuttiin muutaman hengen porukalla iltaa pienen vodkapullon äärellä yhdessä kansainvälisen asuntolan keittiössä, kun japanilainen opiskelijakaverimme Nobu-san koputti oveen ja kertoi että täällä olis yksi vieras. Olisinpa nähnyt ilmeeni kun huomasin, että ovelta Nobun takaa kurkisti Tampereen kirjallisuushistorian opettajamme, venäläinen Irina! Meni muutama sekunti etten osannut ollenkaan sijoittaa näkemääni kontekstiin. Nää on hassuja tilanteita, kun ympäristöön tulee joku elementti, joka ei kuulu ollenkaan sinne, vaan jonnekin ihan muualle. Eikä siinä kaikki, pian Irinan jälkeen keittiöön saapui myös professorimme Arja. Olivat kuulemma jossain konferenssissa Tverissä. No ei siinä mitään, siinä sitten kaadettiin vodkaa pariin kahvikuppiin lisää ja istuttiin iltaa vähän isommalla porukalla. Mahtavaa! Oikein sydäntä lämmitti, kun helsinkiläiset opiskelijat päivittelivät, että olispa heilläkin yhtä mukavia opettajia.

Pitemmälle menneisyyteen en nyt jaksa kaivautua, vaan painun sinne lenkille. Toissa viikonloppunahan tuli Suomessakin käytyä, mikä on tainnut täällä jäädä raportoimatta. Mutta raportoitakoon nyt, että Suomessa oli aivan mahtava pitkä viikonloppu ja että onnistuin yllättämään kaverit täydellisesti ja tulemaan puun takaa Oiten lenkin lähtöviivalle. Hihhei! Niin ja Tshehovin Kirsikkatarhakin tuli Tverin teatterissa nähtyä, oli aika paljon traagillisempi versio kuin se mitä Tampereen ylioppilasteatteri männä talvena esitti.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Rzheviä, kulotusta, borssia, kauhumuseota, luostaria, Moskovaa ja uimista

Kas, olisi vaihteeksi hiljaisempi hetki ja aikaa kirjoitella. Vaan mistä alkaisin?

No, mennään nyt vaikka ensin puolentoista viikon takaisiin tunnelmiin, kun kävin viikonloppureissulla Staritsassa ja Rzhevissä. Bussi vei ensin Staritsan kylään, joka oli näkemisen arvoinen paikka ennen kaikkea oheisen, Volgan rannalla sijaitsevan luostarin takia. Luostarialueella itsessään ei lopulta ollut hartaan tunnelman lisäksi ihan hirveästi nähtävää, mutta näkymä Volgan sillalta sitä kohti oli upea. Jos oikein ymmärsin, niin luostari täyttää tänä vuonna 900 vuotta, eli jonkun verran on perinteitäkin jo.
Seuraava bussi jatkoi sitten lisää kohti Volgan ylävirtaa ja päädyin yöpymään kaupungissa nimeltä Rzhev. Se on ensimmäinen varsinainen kaupunki Volgan varrella, ylempänä on vain pieniä kyliä. Joki olikin siellä ainakin puolta kapeampi kuin Tverissä ja lisäksi heti rannasta nousi korkeat penkereet, joiden päältä oli rauhoittava jokinäköala. Saavuttuani kaupunkiin sain pyöriä aika kauan ennen kuin löysin ruokapaikan, mutta lopulta löytyi Kafé, josta sai mikrossa lämmitettäviä ateroita kuvun täytteeksi. Meinasin ensin majoittua rannalla olevaan kolossaaliseen Rzhev-hotelliin, mutta siellä olisi yhden hengen huone ollut kokonaan ilman suihkua, mikä ei oikein lenkkeilevälle ihmiselle sovi. Jäi kyllä kysymättä olisko siellä ollut yhteissuihkut jossain... No joka tapauksessa, päätin käydä katsomassa toistakin vaihtoehtoa kun olin jossain nähnyt Sport-hotellin mainoksen. Sport olikin mukava hotelli ja täysin poikkeuksellisesti Venäjällä siellä sai erittäin ystävällistä asiakaspalvelua. Respa jutusteli niitä näitä ja auttoi parhaansa mukaan. Poislähtiessä oli kyllä hassua, kun talosta ei saanut poistua ennen kuin siivoja oli käynyt tarkistamassa että huone on siistissä kunnossa, mutta tämähän on normaalia Venäjällä.

Tein Rzhevin lauantai-illassa kunnon vauhtileikittelytreenin, mikä paikallista väestöä suuresti huvitti. Urheilukentällä oli täälläkin vain muhkurainen asfaltti, mutta siellä oli paljon väkeä viettämässä iltaa, joten sain juosta oikein yleisön edessä. :) Illalla kävin syömässä Rzhev-hotellin ravintolassa, jossa mulle annettiin neljän hengen pöytä. Ravintola tuli äkkiä täyteen ja tarjoilija kävikin kysymässä, haittaako jos pöytään tulee muitakin. Hän sitten ohjasikin pöytään kaksi nelikymppistä naista, ja pakkohan siinä oli ruveta jutustelemaan. Tässäkin ravintolassa tietysti musiikki soi ja naiset kävivät välillä pyörimässä tanssilattialla, ja sitten kävivät taas vähän syömässä. No, ei siinä mitään, mutta heillä oli siinä karahvi vodkaa, ja tietysti painostivat erilaisia maljoja kanssaan kumoamaan. Siinä vaiheessa aloin hotkia ruokaa vähän rivakammin, ja pääsinkin ravintolasta ulos jo neljännen maljan jälkeen. :) Tulin siinä kysyneeksi, onko tämä Rzhevin paras ravintola, jolloin kävi ilmi, että heillä oli itsellään kafé, jossa kuulemma olisi kaupungin herkullisin ruoka. Sain kafén osoitteenkin ja kuulemma pitäisi oleman sen aina auki paitsi maanantaisin. Oletin, että tietysti 24 h/vrk kuten täällä moni paikka on.

Sunnuntai-aamuna sitten läksin kymmenen aikaan etsimään aamiaispaikkaa. Olin lauantai-iltana löytänyt erinomaisen kahvilan, mutta se oli aukeamassa vasta klo 11. Kun bussi oli lähdössä klo 11.30, niin en arvannut jäädä odottelemaan, vaan ajattelin kokeilla illalla mainostettua kaféta. Taksilla pääsin perille, mutta selvisi että eipähän se mikään 24 h/vrk paikka olekaan, vaan aukeaa myös vasta 11:ltä. Päädyin sitten lopulta ostamaan aamiaistarpeet kioskeista: kefiiriä, leipää ja banaani. Kyllä hedelmäkojun myyjää nauratti, kun en ostanut mitään muuta kuin yhden banaanin!

Iltapäiväksi palailin Tveriin, jossa kävin viimeinkin tutustumassa viikonloppumarkkinoihin ja kauppahalliin. Kylläpä markkina-alue olikin iso! Ei siellä tosin mitään minua kiinnostavaa myyty ja pikkuisiin häkkeihin sullotut linnut säälittivät kovin, ja olihan se vähän outoa että lihanleikkaaja toimii valtavine kirveineen siinä kaiken kansan edessä. Venäjällä on tapana, että nurmikot ja heinikot kulotetaan näin keväällä ja markkina-alueen viereisissä heinikoissa olikin lähes pelottavan näköiset lieskat. Iloisesti siinä heinikko kaikkine sinne heitettyine roskineen paloi ja savutti suoraan markkinakansan päälle. Väittävät, että tätä kulotusta tehdään vain siksi, että uusi nurmikko kasvaisi paremin, mutta oma teoriani on, että yhtä lailla sen merkitys on siinä, että siten hankkiudutaan kaikesta maahan heitetystä roskasta eroon.

Mihin tää huoleton kulottaminen saattaa johtaa, siitä sain esimerkin viime viikonloppuna Moskovan junassa, kun ohitimme erään pienen kylän, jossa oli kymmenkunta taloa aivan ilmiliekeissä. Olipa melko hurja näky se.

Viime viikolla oli kauheasti opiskeltavaa, enkä meinannut juuri muuta ehtiä kuin vähän lenkkeillä ja opiskella. Yksi iltapäivä oli kuitenkin vapaa, ja silloin sain houkuteltua muutaman kaverin mukaani vierailulle Tverin kauhumuseoon. Museo on yhdessä Volgan rannan rapistuneessa rakennuksessa, joka ilmeisesti on joskus ollut jonkunlainen asema, kun sen pääovessa lukee "Vokzal". Paikkaa piti nuori mies, joka veti opastetun kierroksen museon muutamassa huoneessa. Oli kyllä aika erikoinen paikka... Huoneita oli tosiaan vain muutama ja niiden välillä käveltiin aina jotain aivan pilkkopimeää käytävää. Huoneisiin oli tuotu erilaisia kidutus-, rangaistus- ja teloitustarpeita. Aika erikoinen museo kyllä...rekvisiittaa ei ollut mitenkään kovin paljon, koko kierros kesti vartin, mutta oli se sen verran omalaatuinen kokemus että käymisen väärti tämä paikka kyllä on. Pikkusen meinasi arveluttaa, kun Pete istui sähkötuolissa ja opas väänsi vivusta, mutta mitään ei sentään tapahtunut. :)

Yhtenä päivänä oli keskustelutunnilla ohjelmassa borssin valmistusta. Keräännyttiin koko porukka venäläisen asuntolan (jossa osa meistäkin asuu) yhteiskeittiöön ja Oksanan johdolla kokkailtiin. Aika monimutkaista oli kyllä, en ikimaailmassa osaisi toistaa prosessia. Homma alkoi sitä paitsi jo edellisenä iltana lihaköntsän keittämisellä sekä lihaliemen hauduttamisella, mitkä vaiheet Elisa oli ansiokkaasti hoitanut. Sen verran monta kokkia oli keittiössä, että en ihan hirveän aktiivisesti lähtenyt soppaa omalla lusikallani sotkemaan (no ei kyllä ollut lusikkaakaan), mutta kun keittolihan kaapiminen köntsästä on kuulemma miehen tehtävä ja Pete oli juuri sillä hetkellä käymässä jossain, niin hoidin kaavintaosuuden. Kehuja tuli ja keittokin oli hyvää kun sitä lopulta parin tunnin jälkeen syömään päästiin!

Niin joo, ja viime perjantaina käytiin yhteiskuntatunnilta ekskursiolla paikallisessa nunnaluostarissa. Oli vaan aika pettymys kun emme tavanneetkaan luostarin suomalaista johtajaa laisinkaan, ilmeisesti hän oli sairaana. Parhaiten vierailusta jäikin lopulta mieleen nunnien tarjoilema maittava ruoka, jonka kruununa saimme jälkiruuaksi aivan uskomattoman hyviä, paksuja ja makeita blinejä!

Sittenpä päästäänkin jo viime viikonloppuun, jonka vietin Moskovassa. Kas siinäpä onkin hieno kaupunki! Olin Moskovassa jo neljättä kertaa, mutta kolmella aiemmalla keikalla en ollut viipynyt siellä kuin yhteensä yhden yön yli. Nyt olin sentään kaksi. Hankkiutuminen Tveristä junalla oli vähän monimutkaisempaa kuin olin olettanut, kun juuri se paikallisjuna jolla olin menossa, oli peruttu, ja viime hetken paikat pikajuniin olivat huiman kalliita. Tuli siinä pari tuntia vietettyä asemalla eri lippujonoissa ja sen sellaisissa ja ihmeteltyä, mikä idea on siinä että lippuluukku on auki joka päivä klo 07.00-19.00 ja 19.00-07.00. Mutta lopulta pääsin perjantai-illaksi Moskovaan. Viereinen kuva on Kitai-gorodista, jossa päin kävin ekana iltana käveleskelemässä. Tuota kuvaa ottaessa joku heebo tuli jutustelemaan jotain, ja kysyi lopulta olenko "natural". En oikein tajunnut kysymystä, joten kaveri joutui rautalangasta selittämään, että olin osunut paikallisen gay-kansan seuranhakupaikkaan. Sattuuhan sitä.

Moskovan antia parhaasta päästä oli Nova House -niminen hostelli, jossa yövyin ja jossa asuu mustavalkoinen Vasja-kissa! Käheä-ääninen Vasja oli aivan mahtava tyyppi. Molempina öinä kun menin nukkumaan, se tuli sängyn viereen istumaan ja katsomaan anovasti kohti. Ei tarvinnut kuin vähän patjaa taputtaa, niin Vasja hyppäsi sänkyyn mahan päälle seuraksi nukkumaan. Kun Vasjaa alkoi leikittää, niin se aina hyppäsi kerrossängyn ylemmälle petille ja sieltä laidanraosta sohi erilaisten objektien perässä. Kerrassaan mainio kaveri, oikein sydäntä särki sanoa sunnuntaina "proshtshai", kun Vasja pani tassua reiden päälle ja pyysi jäämään. Mutta ehkäpä tapaamme vielä? Nova House oli muutenkin tosi mukava ja kodikas hostelli. Se on ihan tavallisessa kolmen huoneen asunnossa ja omistaja oli tosi kiva ja avulias.

Moskova on täynnä toinen toistaan vaikuttavampia nähtävyyksiä, ja niitähän piti tietysti nähdä. Yksi oli tämä valtava avaruuslentojen muistomerkki, jonka alla oli hiljattain uuteen uskoon restauroitu kosmonauttimuseo. Itse museo oli ehkä enemmän lapsille suunnattu, vaikka kyllähän siellä tunti kului rattoisasti erilaisten avaruusalusten parissa. Vieressä oli myös kolossaalisen suuri VDNH-näyttelyalue, joka on 1930-luvulla perustettu esittelemään Neuvostoliiton eri kansojen taloudellisia saavutuksia. Alueella on kymmeniä paviljonkeja, mm. Karjalan, joissa ei kuitenkaan enää ole mitään näyttelyitä, vaan kauppoja. Totesin alueen niin suureksi, että tein siellä spontaanisti puolen tunnin juoksulenkin, mihin se soveltuukin erinomaisesti. Kansojen talosta saa muuten maanmainiota hunaja-saksanpähkinäbliniä!

Moskovan legendaarisimpiin symboleihin lukeutuu Vera Muhinan Mosfilmin elokuvien tunnuksesta tuttu Työmies ja kolhoosinainen -patsas, ja sen luonahan oli tietysti pakko käydä, varsinkin nyt kun se hiljattain on remontoitu uuteen uskoon. Patsas on nostettu entistä korkeammalle jalustalle, ja se vartioikin varsin laajaa aluetta VDNH:n lähistöllä. Paikalle saapumisessa oli vähän samaa fiilistä kuin Golden Gaten luona tai Hyväntoivonniemellä tai vaikkapa Che Guevaran kuolinpaikalla. Tiedättehän, kun tulee jollekin aivan legendaariselle paikalle, josta on nähnyt paljon kuvia ja kuullut juttuja ja jonne hankkiutuminen ei ole ollut ihan yksinkertaista.

Leninin mausoleumissa tuli myös viimein käytyä, mikä Zhenjaa kovin huvitti. Kukaan normaali venäläinen kun ei siellä kuulemma käy. Mutta kovasti vaan oli jonoa ja ruuhkaa nytkin. Paikka sinänsä oli mielenkiintoinen, koska siellä mausoleumin sisällä on aivan omanlaisensa tunnelma. Mutta vahanukkemaista isäntää katsellessa tuli kyllä väistämättä sellainen olo, että onkohan tämä nyt kuitenkaan ihan tarpeellinen sirkusnumero. Lisäksi kävin Patriarshy prudin lammella, joka on legendaarinen puolestaan siksi että Bulgakovin Moskovaan saapuva Saatana ilmestyy maan pinnalle siellä. Paikka oli kyllä lauantai-iltana kovin levoton, sinne kun oli kokoontunut kymmeniä ellei satoja kännääviä teinejä. Joita en muuten Venäjällä muista missään muualla edes nähneeni. Mutta täällä oli ihan täysi Suomi-meininki, osa oli jo alkuillasta lähes tiedottomassa tilassa. Seassa silti käyskenteli myös vanhempia pariskuntia kaikessa rauhassa. No, ei nämä porukat kyllä mitenkään väkivaltaisia olleetkaan, mutta ei se tunnelma mikään miellyttävä silti ollut. Vaikea oli kuvitella Saatanaa sinne. Likeisessä Bulgakovin kotimuseossakin tuli käytyä fiilistelemässä ja yksi äänikirja ostamassa.

Nyt on tekstiä jo niin paljon, että taitaa riittää. En jaksa enempää pohtia mitä kertomisen arvoista on tapahtunut. Jaa, mutta pitäähän uimahallikeikasta kertoa!

Tällä viikolla juoksu on sujunut niin surkeasti, että ajattelin pitää siitä lajista vähän lomaa ja kokeilla uintia. Karri veikin mut tänään tutustumaan paikalliseen Delfin-uimahalliin. Melko jännittävä kokemus kaiken kaikkiaan. Ensinnäkin piti käydä torilta ostamassa muovilipokkaat, joita ilman ei halliin saa mennä. Lisäksi piti ostaa urheiluliikkeesä myös pakollinen uimalakki, koska semmoista ei kotoa mukaan tullut otettua (ajattelin ettei näin lyhyellä tukalla kukaan voi vaatia uimalakkia, mutta niin vaan voi). Kun hankinnat oli tehty, marssittiin sateisen kaupungin halki lähiöön, jossa eräässä rapistuneessa tiilirakennuksessa oli uimahalli. Maksoin kassalle 40 ruplaa pakollisesta lääkärintarkastuksesta sekä 70 ruplaa itse uimisesta ja saadun uimalipun jätin opiskelijakortin kera toiselle kassalle, joka ilmeisesti kontrolloi ettei uimari vietä hallissa säädettyä 60 minuuttia kauempaa (tosin Zhenja tuossa äsken väitti mulle ettei sitä oikeasti kukaan tarkista). Sitten kengät ja arvoesineet jätettiin narikan babushkalle, joka antoi vastineeksi poletin. Seuraavaksi käveltiin yläkertaan pukuhuoneeseen, jossa vaihdettiin uikkareihin. Täällä ei kuitenkaan ollut mitään lukittua tilaa mihin jättää se babushkan poletti, joten se piti vaan jättää sinne kenen hyvänsä poimittavaksi... Altaan reunalla odottelin sitten päivystävän lääkärin tarkastusta. Lopulta jonkun vartin odottelun jälkeen saapui paikallisten junioriuimarien valmentaja, joka suostui tekemään mulle vaaditun tarkastuksen. Nainen vilkaisi puolihuolimattomasti jalkapohjiin ja selkään, ja kirjoitti todistuksen. Lopulta pääsin uimaan ja n. 23-metrisessä altaassahan oli jopa näin iltapäivällä ihan mukavasti tilaakin. Aikaa vaan ei uimiselle jäänyt kuin 20 minuuttia, mutta nyt kun lääkärintodistus mulla on, niin ensi kerralla voin mennä jo suoraan altaaseen!

torstai 15. huhtikuuta 2010

Kiirusta pukkaa

Onpas ollut tiivistä opiskelua tämä viikko, ja läppärikin oli välillä hukassa, joten en ole ehtinyt kirjoitella. Eikä nytkään juuri mitään jaksa, mutta kerrotaan nyt kuitenkin että viime viikonlopun reissu Staritsaan ja Rzheviin oli oikein antoisa. Eilen oli sen verran aikaa, että käytiin tutustumassa Tverin kauhumuseoon. Tänään oli eka suullinen välikoe, joka oli kyllä uskomattoman helppo. Huomenna käydään paikallisessa luostarissa, jota johtaa ilmeisesti joku suomalainen nunna, ja viikonlopuksi painun Moskovaan.

Kattellaan, josko ensi viikolla saisin elaboroitua kokemuksia paremmin.

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Viikonloppu käsillä

Neljäs opintoviikko on takana. Tää oli aika työläs viikko kun oli esseitä kirjoitettavana, mutta nyt on pikkuisen kevyempi vaihe taas. Vaikka on tuossa alkuviikoksi taas kyllä monologia ja pientä esseetä tehtävänä sekä Gogolia analysoitavana.

Tänään oli tosi sekava ja huonosti valmisteltu luento Venäjän poliittisesta järjestelmästä, josta en juurikaan mitään uutta oppinut. Sen jälkeen katsottiin lapsellisenpuoleinen romanttinen komedia nimeltä "Piter FM". Juonenkäänteet eivät missään kohtaa tulleet yllätyksinä, mutta olihan siinä nyt kuitenkin venäjän kieltä ja kivoja kuvia Pietarista.

Keskustelukurssilla Oksana kertoi melkoisia kauhukertomuksia elämästä Venäjällä 1990-luvun alun murroskaudella. Esim. isänsä oli ollut töissä jossain tehtaassa, joka valmisti vain kahta asiaa: merimiespaitoja ja jotain toista vaatekappaletta, en muista mitä. Puoleen vuoteen ei tehtaalla ollut varaa maksaa palkkoja, joten niiden sijaan kaikille työntekijöille oli annettu kasa näitä merimiespaitoja. Kaupungissa itsessään tietysti oli ko. paidoista vahva ylitarjonta, joten perhe teki sitten myyntimatkoja ympäri provinsseja tienatakseen edes jotain. Nuo on kyllä olleet niin kovia aikoja ettei sitä oikein edes ymmärräkään.

Suosikkiopettajani, kuten ilmeisesti monen muunkin, täällä on parrakas, vanhempi herrasmies nimeltä Anatoli Borisovitsh, joka pitää meille kirjoituskurssia. Anatolilla on mahtavan persoonallinen tyyli opettaa, mutta oppi menee aina perille. Esim. kun Anatoli selvitti sanan показаться merkitystä, niin hän yhtäkkiä poistui luokasta käytävälle ja hetken perästä kurkkasi seinän takaa huikkaisten: "преподаватель показалсяа!" Ei heti unohdu tämän verbin merkitys. :)

Anatoli on myös pilkuntarkka kielenhuoltaja, joka aina taivastelee miten ministeritasollakaan ei ihmiset osaa käyttää venäjän kieltä oikein. Eilen saatiin pitkä puhe siitä, miten syömisestä pitää ehdottomasti lähes aina käyttää arkista verbiä есть, eikä ylätyylistä кушать. Jälkimmäistä voi käyttää ehkä paavi tai tsaari, mutta ei tavallinen ihminen, paitsi imperatiivissa sen käyttö on OK, kuten jo vuonna 2004 Jaltalla opin. Oli pakko kysyä, että puhuuko isäntäperheeni sitten huonoa venäjää, kun ruoka-aikaan he aina kutsuvat syömään кушать-verbiä käyttäen, mutta ei kuitenkaan imperatiivissa. Mutta helpotuksekseni sain kuulla, että ei se ole pakko olla imperatiivissa, aina kun tarjotaan ruokaa niin sitä voi käyttää. Huh, olisikin ikävää omaksua Anatoli-sertifioimatonta kielenkäyttöä kotona!

Olen muuten aina pitänyt venäläisiä mustan teen juojina, mutta aivan ilmeisesti tapa on muuttumassa. Kaupoissa ja kahviloissa on paljon tarjolla sekä vihreää teetä että rooibosta, ja Svetakin vahvisti, että nykyään on muodikasta juoda terveellisempää vihreää teetä. Ja kappas vaan, vasta tällä viikolla tajusin senkin että meillähän on kotona keittiön pöydällä lähes aina vihreää teetä tarjolla, en vaan ole huomannut! Tosin siitä ei pysty mitenkään päättelemään milloin se on keitetty, mutta kuitenkin.

Tverin Volga oli käynyt Pietarissa Zenitiä vastaan pelaamassa, ja niinhän siinä kävi että mitään jakoja ei ollut. Takkiin tuli 0-2 ja Zenit pelaa täten Cupin välierissä.


Pari noloakin juttua sattunut tässä viime aikoina. Ensinnäkin yksi aamu kun olin jo pukeutunut lähtemään yliopistolle, niin palasin vielä käymään vessassa kengät jalassa. Silloin oli vielä melkoiset kurakelit päällä, ja niinhän siinä kävi että vessan valkoinen matto meni pesuun. Kun illalla palasin kotiin, niin Sveta ystävällisesti opasti mua tästä lähin jättämään kengät ulkoeteiseen... Eilen taas istuin ratikassa niin ajatuksissani, että en tajunnut että vieressä seisoi babushkoja paikkaa vailla. Venäjällähän on aivan ennenkuulumatonta, että nuorimies ei antaisi nuorellekaan naiselle paikkaansa, saati sitten mummolle. Rahastaja onneksi oli tehtäviensä tasalla ja tuli patistamaan mut ylös.

Viikonloppusuunnitelmia olen tässä yrittänyt laatia, mutta en ole meinannut oikein osata päättää. Muutama opiskelija lähti tänään Moskovaan ja kyseli mukaansa, mutta päädyin nyt sitten kuitenkin olemaan lähtemättä. Mukavahan se olisi porukalla matkustaa, mutta tulin nyt kuitenkin siihen tulokseen että haluan olla Moskovassa muutaman päivän ihan omin päin, niin saan kulkea täysin oman pääni mukaan. Olkoon se sitten vaikka ensi viikolla. Tälle viikonlopulle laadin nyt sitten semmoista, että lähtisin lauantai-aamuna tutkimaan lähikyliä ja -kaupunkeja, jotka ovat vielä vähän lähempänä Volgan lähteitä. Ensin voisi mennä bussilla Staritsaan ja jatkaa sieltä Rzheviin yöpymään. Rzhev on Volgan ensimmäinen kunnon kaupunki, mutta siitäkin on vielä parin sadan kilometrin matka lähteille. Jos mahdollista, niin sunnuntaina voisin koittaa vielä saada kyydin johonkin kylään vähän lisää yläjuoksulle, ja sitten palailla Tveriin esim. Torzhokin kaupungin kautta. Mutta kattellaan mitä seuraa.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Musiikkia ja pääsiäistä

Pääsiäinen tuli ja meni. Se on täällä tärkein uskonnollinen juhla, mutta valtio on sen verran erillään kirkosta, että mitään ylimääräisiä vapaapäiviä ei ollut. Meillä kotona pääsiäisen vietto alkoi kiirastorstaina, jolloin värjättiin sekä kanan- että viiriäisenmunia. Ymmärsin ensin, että oli tarkoitus värjätä myös sipuleita, mitä vähän ihmettelin, mutta sitten kävikin ilmi että sipuli on se mitä käytetään väriaineena. Sveta keitti punasipuleita aikansa ja sitten sipulien värjäämässä vedessä keitettiin munat. Niistä tuli tosi hienoja!

Sveta jutusteli myös kaikenlaista pääsiäiseen liittyvää. Hän tuntee hyvin Suomen tavat, joten mun ei tarvi niitä selitellä, hän osaa itse korostaa maiden välisiä eroja. Munien värjääminen on Venäjällä ilmeisesti paljon yleisempää kuin Suomessa ja vastaavasti suklaamunia sitten syödään vähemmän. Munia ei värjätä ihan vaan huvin vuoksi, vaan niillä on tärkeä rooli olla pääsiäisyönä ensimmäinen paastonjälkeinen ateria. Munien kera syödään kulitsaa, joka on sellainen makea leivonnainen. Ja ilmeisesti myös pashaa, mutta sitä meillä ei ollut. Munat käsittääkseni myös käyvät pääsiäisyönä kirkossa pyhitettävinä. Osa niistä jätetään syömättä ja pannaan kotona jonnekin esille suojelemaan perheen jokapäiväistä elämää.

Pitkänäperjantaina en muista että olisi tapahtunut mitään erikoisempia. Se oli tavallinen arkipäivä ja kaupat oli auki 24 h/vrk kuten aina. Pääsiäislauantain aamiainen ja päivällinen olivat mielestäni tavallista pienemmät. Silloin isäntäväki lepäsi jaksaakseen pitkän pääsiäisyön yli. He nimittäin viettivät käytännössä koko yön kirkossa, jotakuinkin klo 23-04.

Minäkin menin muutaman muun opiskelijan kanssa seuraamaan keskiyön tapahtumia keskustan kirkossa. Kävimme ensin alkuillasta lämmittelemässä Kultura-klubilla kuunnellen pari tuntia kuubalaista live-bändiä. Mulle sanottiin, että tämä klubi ei ole ollenkaan venäläinen, että kun sinne astuu niin siirtyy ihan eri maailmaan. Totta tosiaan, se olikin hyvin länsimaalaistyylinen paikka. Tosin pari juttua muistutti siitä, että Venäjällä ollaan: tupakansavu ja täpötäydellä lattialla asiakkaiden seassa lattiaa luutunneet siivoojat.

Puoli kahdentoista aikaan siirryttiin sitten kirkolle. Se oli tietysti vielä enemmän tupaten täysi kuin klubi, ilmassa leijui voimakas suitsukkeen tuoksu ja ympärillä tehtiin ristinmerkkejä taajaan tahtiin. Ostettiin tuohukset ja pantiin ne palamaan omaisia muistellen ja sitten siirryttiin toisen kerroksen parvelta seuraamaan tapahtumia. Tosin sielläkin oli sen verran paljon väkeä, että en kauheasti nähnyt muuta kuin että papit siellä suitsukepullojen kanssa kiersivät arkkua. Vähän ennen kahtatoista arkku ja papit poistuivat takaovista ja hetken päästä palasivat aloittaakseen ristikulkueen. Tasan puoliltaöin avattiin kirkon ovet, mikä symboloi ylösnousemusta, ja julistettiin: "Hristos voskrese". Ristikulkue läksi ulos kiertämään kirkkoa ja menimme hännille mukaan. Mutta ulko-ovella alkoi tulla jo ensimmäiset takaisin sisään, mistä tuli vähän hässäkkää, ja kun pääsimme ulos asti, niin koko kulkue jo hajosikin käsiin.

Emme sitten lähteneet enää takaisin sisään varsinaista messua kuuntelemaan, vaan jäimme pohtimaan jatkopaikkaa. Peten seuraan Kulturassa heittäytynyt paikallisen hälytyskeskuksen työntekijä Misha halusi välttämättä viedä meidät johonkin biljardipaikkaan, joten sinne sitten mentiin. No ei siellä biljardia pelattu, mutta istuskeltiin vielä jonkun aikaa kuitenkin. Semmoinen pääsiäisyö.

Tässä vaiheessa tuli mieleen sekin, kun Sveta selvitti mulle minkä takia venäläisillä (naisilla) on niin kova tarve näyttää hyvältä. Hänen mukaansa tämäkin juontaa juurensa Bysantin perinteestä ja ortodoksisesta uskonnosta. Siinä kun on ollut aina tärkeää, että kirkko on näyttävä ja pidetään hyvässä kunnossa. Niinpä myös ihmisten, jotka kirkkoon menevät, on pitänyt näyttää hyviltä! Kun taas esim. luterilaisessa maailmassa kirkot nimenomaan ovat mahdollisimman pelkistettyjä ja niin ovat sitten ihmisetkin. Toden totta usein kyllä tuntuukin, että venäläisille riittää kun kirkot ja omat habitus ovat kunnossa, kaikki muu saa rauhassa rapistua.

Perjantaina oli yliopistolla helppo päivä, käytiin vaan retkellä museossa, jonka nimeä en osaa kääntää, mutta joka kuitenkin esitteli paitsi samovaareja myös entisajan elämää Tverissä. Museo oli lähellä asuntoani ja etsiydyinkin sinne omin päin ja tapasin muut vasta siellä. Pieni ihme, että löysin perille, sillä perivenäläiseen tapaan sitä ei ollut tietenkään mitenkään merkitty eikä opastettu. Itse näyttely oli varsin pieni, mutta ihan kiva. Huipennukseksi kokoonnuimme pitkän pöydän ääreen ja joimme joukolla teet perinteiseen venäläiseen tyyliin, johon kuuluu mm. kuppien kierrättäminen ympäri pöytää (teenkaataja pysyy samovaarin vieressä pöydän päässä ja kuppeja kierrätetään niin että kaikki saa teensä) sekä teen kaataminen asetille ja armoton ryystäminen siitä.

Lauantaina tehtiin Anrin kanssa myös ekskursio Klinin kaupunkiin, jossa sijaitsee Thaikovskin kotimuseo. Kannatti käydä! Päivä oli taas kerran upean aurinkoinen, oli mukava pyöriä välillä vähän pienemmässä kaupungissa. Paikallisjuna vei perille tunnissa, minkä jälkeen marshrutka eli pikkubussi vei asemalta perille asti. Museossa ei ollut meidän lisäksi paljonkaan muita asiakkaita, niinpä huoneissa päivystävillä babushkoilla oli aina aikaa vastailla kysymyksiimme.

Talo oli isolla puutarha- tai oikeastaan puistoalueella. Puisto olis varmaankin kesällä upea, mutta tähän aikaan vuodesta se oli tietysti vähän semmoista risukkoa vaan. Alueella oli useampiakin rakennuksia, mutta itse säveltäjän asuintalo oli iso, sininen, kaksikerroksinen puutalo. Yläkerran sali ja makuuhuoneet oli laitettu oikein hienoon kuntoon. Mukava nähdä, että ihan kaiken ei täälläkään anneta vaan rapistua... Täällä Tshaikovski eli elämänsä pari viimeistä vuotta ja sävelsi ainakin Pähkinänsärkijä-baletin ja Pateettisen nimellä kulkevan viimeisen sinfoniansa, kunnes kuoli epäselvissä olosuhteissa Pietarissa pian Pateettisen ensiesityksen jälkeen marraskuussa 1893. Yhdestä rakennuksesta löytyi myös Jevgeni Onegin -aiheinen näyttely, jossa oli mm. Pushkinin omia piirrosluonnoksia päähenkilöistä. Cool!

Lounastimme vielä Klinissä, vaikka siellä ei suuremmin ruokapaikkoja näyttänyt olevankaan. Ainoa ihan keskustassa näkemämme oli remontissa, mutta pienen haahuilun jälkeen löytyi yksi "kafé" (Venäjällä kafé voi tarkoittaa ihan mitä vaan räkäisestä pystybaarista hienoon ravintolaan), joka osoittautuikin aivan mukavaksi ravintolaksi. Söin jonkun tuntemattomaksi jääneen keiton sekä olikohan se nyt leivitettyä kanaa ja keitettyjä vihanneksia, jotka maistuivat enimmäkseen suolalta. Röyh.

Paluumatkalla oli paikallisjunassa vähän lauantai-iltaan kuuluvaa häröilyä. Ihmeteltiin, kun viereisen vaunun matkustajat kävelivät yhtäkkiä meidän vaunuun ja siirtyivät vastakkaiseen päätyyn seisoskelemaan. Selitys tuli vaunuun vähän heidän jäljessään, kun kolme aivan tuhannen päissään olevaa äijää valui paikalle. Jotain ne siinä nuhjas keskenään ja yksi kaatui ihan viereeni, pää vaan kolahti lattiaan jalkojeni juuressa. Mutta näköjään paikallisjunissa päivystää vartijoita tämmöisten varalta, yksi heistä kävi noukkimassa sekoilijat ja pisti seuraavalla pysäkillä pihalle.

Pääsiäissunnuntai meni pääasiassa esseenkirjoituksen parissa, mutta illalla onneksi tulin lähteneeksi vielä käymään filharmoniassa. Oli ehdottomasti parhaita keikkoja missä olen ollut! Kyseessä oli Bachin ja ranskalaisen musiikin viikkojen päätöskonsertti, jonka veti moskovalainen orkesteri. Orkka kulki sekä Moskovan sinfoniaorkesterin että kansallisen filharmonian nimellä. Ensin kuultiin joku Bachin kahden viulun konsertto, jonka soolot veti heebo nimeltä Maksim Fedotov oman teinipoikansa, Pjotrin kanssa. Sitten Maksim-herra jatkoi Chaussonin todella pitkän piano- ja viulukonserton yhdessä Galina Petrovan kanssa. Tauon jälkeen samainen Fedotov siirtyi kapellimestariksi ja täyden orkesterin kanssa esitti vielä Berliozia ja Debussyta sekä loppuhuipennuksena Boleron. Mulla oli eturivin paikka, mikä oli vähän hassu kun bändi soitti metrin korkuisella lavalla, joten useimpia muusikoita ei nähnyt ollenkaan. Mutta solistit näki erinomaisesti ja erityisen hyvin näki edessä seisseen Boleron rumpalin. Oli lumoavaa seurata miten rumpali 16 minuutin ajan sataprosenttisesti keskittyneenä soitti Boleron yksinkertaista, varmaan satoja kertoja toistuvaa rytmiä! (hmm, oliskin pitänyt laskea montako kertaa se tuli...) Joku encorékin vielä saatiin, mutta en kyllä tiedä mikä se oli, vaikka biisin tunnistinkin.

Tällä viikolla on taas käyty oppitunneilla ja kuljailtu ympäri kaupunkia. Yhteiskuntatunnilla puhuttiin jonkin aikaa kasvissyönnistä, koska Leena oli viikonloppuna Suomen junassa tavannut moskovalaisen vegaanin, mikä on ilmeisen harvinainen tapaus. Hän oli kertonut, että Moskovassa, joka on yli 10 miljoonan ihmisen koti, on kolme vegaaniravintolaa. Meidän Jelena-opettajammekin oli vähän ihmeissään kun kuuli, että oli tämmöinen ihminen tavattu, eikä tainnut ihan tosissaan edes uskoa että vauraassa Suomessa on paljon vakavaraisia ihmisiä, jotka ihan vapaaehtoisesti korvaavat ruokavaliossaan lihan soijalla. Soijaa kun Venäjällä pidetään kuulemma erityisen kehnona ravintona. Lieneekö syy se, mitä Lepe epäili, että soijaa käytetään eläintein rehuissa ja eihän se silloin toki ihmisravinnoksi sovellu. No, tämä yksi vegaani Moskovassa nyt kuitenkin vähintään on ja hän on eläinlääkäri. Oli kertonut lopettaneensa eläinperäisten tuotteiden käyttämisen kun oli opinnossaan nähnyt miten lehmiä kohdellaan.

Lenkkeilykelit on jatkuneet erinomaisina! Vielä viime viikon maanantaina oli älyttömän sohjoista, mutta torstaina-perjantaina ei enää lunta oikeastaan yhtään missään. Hämmentävän nopeasti se katosi, mutta onhan täällä ollutkin kyllä lämmintä ja aurinkoista. Huvittaa ihan toisella lailla käydä lenkillä nyt kun kadut ei enää lainehdi pienen joen tavoin, ja pystyy menemäänkin sinne minne huvittaa eikä vaan sinne missä sattuisi olemaan kuivaa. Kävin tsekkaamassa keskustan kaksi urheilustadioniakin, mutta kummassakaan ei ollut juoksurataa! Pienemmällä ja vanhemmalla Himik-stadionilla näytti kyllä olevan n. 400 metrin mittainen rinki futiskentän ympärillä, mutta siinä oli muhkurainen asfaltti. Muutenkin stadion oli kovin vaatimaton ja ajattelin, että ei kai Tverin Volga täällä sentään pelaa kotipelejään. Kävin sitten tutustumassa myös uudempaan ja isompaan stadioniin, mutta sen nähtyäni olen aika varma, että siellä nyt ei ainakaan huipputason futista pelata! Lääniä oli kyllä vaikka kuinka, mutta suurin osa katsomosta oli peitetty joillain ihme levyillä, ja keskellä kenttää oli puolittainen jääkiekkokaukalo. Juoksufasiliteettejä ei ollut senkään vertaa kuin vanhalla kentällä, nurmikosta puhumattakaan.

Tverin Volga kuitenkin pelaa sen verran korkealla tasolla, että tänään heillä on Venäjän Cupin puolivälieräottelu pahamaineista Pietarin Zenitiä vastaan. Peli on kuitenkin Pietarissa. Lehtikirjoittelusta päätellen on ilmeisen ennenkuulumatonta, että Volga on pärjännyt näin hyvin, ja Zenit lienee ylivoimainen ennakkosuosikki. Täältä lähtisi kasa busseja kohta Pietariin, niissä saisi ilmaisen kyydin...mutta tosiaan nuo Zenitin "kannattaja"huligaanit ovat melkoisen pahamaineista väkeä ja varmastikin parasta pysyä kaukana heistä. Mutta saas nähdä miten käy...jos vaikka sattuisi käymään niin että pian pelataan Cupin välierää Tverin Himik-stadionilla!

Yliopiston asuntolalla tuntuisi riehuvan jonkinlainen kuumetauti, eilen taisi ainakin neljä opiskelijaa olla korkeassa kuumeessa, Nobulla oli vissiin tänään jo ainakin neljäs kuumepäivä putkeen. Kattellaan osuuko kohdalle...

torstai 1. huhtikuuta 2010

Lopullinen jäidenlähtö

Päivät vierii suuremmitta tapahtumitta. Eilen oli upea kevätpäivä, lämpötila nousi 15 asteeseen ja aurinko porotti. Satuin kävelemään Volgan rantaan juuri sopivaan aikaan, kun ohi ajelehti todella näyttävä kokoelma erikokoisia jäälauttoja. Se oli upea näky, jonka äärestä ei olisi millään meinannut malttaa lähteä! Kävin ihastelemassa näytelmää myös kaupunginpuiston maailmanpyörästä, joka näyttää maasta katsoen kovin pieneltä, mutta sitten kun siellä istuu niin tuntuu että se vaan nousee ja nousee ja nousee...

No, tunnin tätä näytöstä riitti kunnes jäälautat loppuivat. Nyt Volga sitten virtaa kaupungin halki valtoimenaan.

Eilen kävin taas tekemässä vetoharjoituksia puutaloalueella samalla pienellä kadunpätkällä kuin kaksi viikkoa sittenkin. Koiria ja ihmisiä olikin nyt liikkeellä vähän edelliskertaa enemmän, ja herätin selvästi enemmän huomiota. Mutta hyvä treenihän siitä tuli.

Yksi ero täkäläisessä ja kotimaisessa kulttuurissa on, että opettajat eivät pane oppitunnin ajaksi kännykkäänsä äänettömälle. Niinpä käynnykät käsilaukuissa pirisee, ja puheluihin myös vastataan. Eivät sentään jää pitemmäksi aikaa rupattelemaan, mutta kuitenkin tuntuu oudolta. Mistä lie tämmöiset erot johtunee?

Tänään käsiteltiin perin kiintoisaa artikkelia "yhteiskuntaopin" tunnilla. Venäjällä kun perheet ovat tyypillisesti yksilapsisia, niin väestö hupenee huolestuttavaa vauhtia. Lehdessä oli sitten kysytty, mitä mieltä lukijat olisivat jos valtio lahjoittaisi perheen neljännestä lapsesta omakotitalon. Kaikki olivat vastaan! Lukijat suhtautuivat ehdotukseen järjestään skeptisesti, epäilevästi. "Mitä meidän lasten asiat hallitusta kiinnostaa! Tässä täytyy olla jotain takana, meinaavat kuitenkin lähettää vaan sotimaan." Epäluottamus valtaapitäviin on tässä maassa tosiaankin aivan toisella tasolla kuin Suomessa.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Kevät etenee

Kevät etenee nyt hyvää vauhtia. Öisin ei ole enää pakkasta ja päivät paistaa aurinko, lämpötilakin alkaa havitella jo lukemia toiselta kymmeneltä. Eilen oli lenkkeilykelikin jo niin hyvä, että viihdyin kadulla puolisentoista tuntia. Joenrannan muutaman kilometrin mittainen kävelyväylä on jo ihan sula, mutta Voitonpuisto oli vielä niin veden vallassa, että siellä ei kyllä pystynyt juoksemaan.

Tänään ei ole tapahtunut mitään ihmeempiä. Istuin neljä tuntia oppitunneilla ja sitten fiilistelin pitkään aurinkoisella Volgan rannalla maailman menoa. Niin joo, kahden viikon odotuksen jälkeen hakemukseni meni viimein byrokratian rattaista läpi ja nyt pystyn käyttämään myös yliopiston WLANia, ei ole siis pakko tulla aina kahvilaan. Tosin nyt kuitenkin tulin kun ajattelin syödä samalla, mutta unohdin ettei tässä Taun-kahvilassa olekaan kunnon ruokia...joten vetelen kaikkia makeita piirakoita nälkääni sitten.

Alla vähän kuvasatoa viime viikolta.









maanantai 29. maaliskuuta 2010

Tapahtumarikas viikonloppu

Onpas ollut kiirusta sen verran ettei nettiin ole kerinnyt. Tänä aamuna Venäjällä herättiin uutiseen, että Moskovan metrossa on itsemurhaiskussa kuollut n. 35-40 ihmistä. Pari tuntia iskun jälkeen viikkomme yliopistolla alkoi Venäjän yhteiskuntaa esittelevällä kurssilla. Harmi, että juuri sillä kurssilla meille ei ole sattunut kauhean hyvä opettaja, ja hän ei saanut tunnilla aiheesta irti oikeastaan mitään. Ei saanut uutisvideoita netistä näkymään (eikä kyllä läppäriäänkään seinälle heijastettua) eikä osannut muulla tavoin asiaa käsitellä. Joten käsittelimme sitten ihan muita juttuja.

Viikonloppuna tapahtui muutenkin jänniä, kun seitsemän opiskelijakaveria lauantaina joutuivat Moskovan junassa ilmeisesti Pietarin Zenitin futishuligaanien ilkivallan uhreiksi. Huligaani oli tullut suihkuttamaan jotain kaasua junan vaunuun ja siitä ihmiset panikoitumaan ja ovelle tungeksimaan. Mitään vahinkoa ei onneksi tapahtunut, mutta saattaa olla joillakin kynnys nousta paikalliseen elektritshkaan noussut. Keskustelukurssin opettaja antoi meille neuvoksi, että ei kannata mennä Moskovaan silloin kun Zenitillä on siellä peli. :)

Oma viikonloppuni meni rauhallisemmissa ja kulttuuripitoisissa merkeissä. Perjantaina yliopistolla oli parin tunnin tilaisuus, jossa yritettiin tutustuttaa ulkomaalaisia ja venäläisiä opiskelijoita toisiinsa. Käytännössä kokoonuttiin isoon saliin, jossa oli erilaisia ohjelmanumeroita, pelejä ja leikkejä. Ryhmä suomalaisia opiskelijoita lauloi Volgan ja Tverin suomalais-karjalaisesta seurasta oli erilaisia laulajia ja tanssijoita, jotka esittivät lähinnä venäläisiä lauluja suomalaisin sanoin. Yksi pikkupoika lauloi suomeksi Minä soitan harmonikkaa ja esityksen lopussa vähän isompi poika ilmestyi breikkaamaan sen tahdissa. Yksi esiintyjistä oli tuttukin edellisviikonlopun "hartaushetki korvessa" -reissustani. Iltama huipentui Anrin vastaopeteltuun Finlandiaan huuliharpulla! Pitää vaan toivoa ettei paikallinen lehdistö tai Duuma saa vihiä, että tämmöistä musiikkia suomalaisopiskelijat Tverin kansalle esittävät... :)

Lauantai oli mielenkiintoinen päivä, pääsin käymään Svetan äidin luona Lihoslavlissa. Matkaa taitettiin muutama kymmenen kilometriä, kunnes saavuttiin tähän n. 16 000 asukkaan pikkukaupunkiin, jossa asuu paljon tverinkarjalaisia. Kylään saapuminen olikin vähän samanlainen aikamatka kuin Vienan Karjalan runokylät. Tiet olivat semmoisessa kunnossa, että vaati aikamoisen sompailun päästä Antonina Petrovnan 80-vuotiaan puutalon luo. Lopulta kuitenkin sinne pääsimme ja emäntä otti vieraan iloisesti vastaan. Antonina Petrovnan äidinkieli on tverinkarjala, mutta valitetavasti hän ei sitä lapsilleen ole Neuvostoaikana uskaltanut opettaa ja täten Sveta ei karjalaa osaa. Yhä edelleen äiti ujosteli puhua karjalaa, jota olisin mieluusti vähän kuullut. Pitkän suostuttelun jälkeen hän suostui lopulta sanomaan "tule tänne", mikä kuulostin ihan murteelliselta suomelta. Tverinkarjalaiset ovat muuttaneet Karjalasta tänne 400 vuotta sitten ja kieli on Karjalassa puhutusta muuttunut sen verran, että Svetan mukaan nämä kaksi ryhmää eivät enää ymmärrä toistensa kieltä.

Pääsin tutustumaan myös Antonina Petrovnan luona asuviin kissoihin, Pussiin ja Vaskaan. Pussi on vuoden vanha Svetan ja Zhenjan entinen kissa, joka kasvoi ulos kaupungista, ja pyydystää nyt Lihoslavlin lihavia hiiriä. Pussi on pikkuinen, 3-kiloinen kissa, jolla on valtavan paksu ja pörröinen turkki, joten kissa näyttää paljon isommalta mitä onkaan. Vaska sen sijaan on jo iäkkäämpi uros eikä enää jaksa suuremmin leikkiä pikkuisen kanssa. Mutta rukki toimii!

Käytiin Lihoslavlin torilla ostoksilla. Kylläpä olikin isot markkinat niin pienellä paikkakunnalla! Aika kuhina kävi, kun äijät hakkasivat erilaisia ruhon osia kuorma-auton lavalla myyntiin, ja tuoreelle lihalle ostajia riitti. Me ostettiin vaan jotain pienempiä tarpeita, itse investoin 10 ruplaa pajunkissoihin. Paju on muuten venäjäksi 'verba', joten verbi 'virpoa' tulee varmaan siitä? Pajunkissoja täällä palmusunnuntaina käytetään ilmeisesti ihan vaan koristeena, mitään virpomisperinnettä ei ole. Vastaavaa toimintaa lapset kuulemma tekevät sitten jouluna.

Antonina Petrovnan luona pääsin käymään venäläisessä saunassa, eli banjassa. Zhenjan kanssa mentiin miesten vuorolla pihasaunaan. Sveta tyrkytti mulle väkisin kymmenen metrin matkaa asunnolta saunalle varten paksuimman ikinä yllepukemani toppatakin, ja Zhenjalle hän motkotti että miten nyt tollain t-paitahihasillas läksit. Zhenja vaan saunassa naureskeli että näitä toppatakkeja se aina hänenkin päälleen sovittelee saunareissulle.

Sauna oli aivan mahtava! Löylyä heitettiin eräänlaiseen pesään aina monta kauhallista kerallaan ja sitten istuttiin siinä samassa löylyssä pitkään, höyry levisi saunaan pikku hiljaa. Lauteita oli vain yksi, ja sinne mentiin vihtomista varten. Muutoin ainakin Zhenja istui mieluummin vastakkaisella seinällä lähes maanrajassa olleella penkillä, mutta minulle siellä oli vähän turhan viileää. Menin sitten sinne lauteille mahalleni pitkäkseni, Zhenja otti vihdan käteen ja sain kunnon selkäsaunan! Aivan huippua. Välillä juotiin saunaoluet ja horistiin siitä miten Venäjällä suomalainen 'sauna' tarkoittaa kuivaa saunaa, jossa ei saa heittää löylyä, ja venäläinen 'banja' on tämmöinen missä löylytellään. Puhutiin myös viisaita Venäjän ikuisesta arpomisesta siitä, katsoako itään vaiko länteen, ja tultiin siihen tulokseen että paljon ei ole Turgenevin ajoista muuttunut. Puoli kansaa haluaisi ottaa mallia lännestä ja toinen puoli olla mieluummin yhteistyössä idän kanssa.

Saunan jälkeen Antonina Petrovna pisti vielä pöydän koreaksi. Mutta mitään ylitsevuotavaista ruuantyrkytystä ei tapahtunut ollenkaan, oletan että syynä tähän on paasto, jonka täällä Venäjällä monet ottavat tosissaan. Pöydässä oli lähinnä yksinkertaista kasvisruokaa, perunaa ja kaalia yms., ja ruokajuomaksi (miehille) ukrainalaista vodkaa, onneksi vain yksi pieni pikarillinen. Mainio reissu oli se.

Lauantai-illalle olin vielä ostanut lipun Tverin draamateatterin esitykseen Gogolin Reviisorista, joten lyhyen lepotauon jälkeen tie vei teatterille. Se onkin Tverin komeimpia rakennuksia, niin ulkoa kuin sisältäkin. Mainiota, että sisätilojen sosialistista realismia sirppeineen ja vasaroineen ei ole tuhottu. Myös itse näytelmä oli hieno kokemus. Alkuperäistä kirjoitusta oli vähän sovellettu, esim. pormestarin ja hänen vaimonsa roolit oli vaihdettu päikseen, ja mukana oli myös eri tilanteissa taustapiruna häärinyt saksalainen pianisti. Loppu oli myös hieman omanlaisensa, joskin noudatti Gogolin ideaa siitä, että sen tulee olla vaikuttava. Muutamat näyttelijät, etenkin päärooli Hlestakovia vetänyt, revittelivät rajusti yliampuen, mikä toki näytelmän henkeen kuuluukin.

Lyhyiden yöunien jälkeen oli sunnuntaina vielä retki Moskovaan, Kremlinpalatsin balettiin Ruslania ja Ludmilaa katsomaan. Meitä taisi olla matkassa 16 suomalaista opiskelijaa sekä muutama tveriläinen turisti. Lähtö oli jo seitsemältä aamulla ja suomalaisista varmaan suurin osa olisi mieluusti torkkunut menomatkan bussissa. Mutta oppaanamme toiminut Svetlana Ivanovna oli toista mieltä, hän puhui mikrofonin lähes tauotta erilaisia historiallisia faktoja Tveriin, Moskovaan ja niiden välillä olevaan alueeseen liittyen, mukaan lukien paatoksellinen esitelmä Venäjän kärsimyksistä toisessa maailmansodassa (ylitimme paikan, jota pitemmälle Hitler ei Venäjällä päässyt etenemään). Väsyneet opiskelijat eivät tainneet vapaapäivänään oikein jaksaa venäjänkielistä paasausta kuunnella.

Perille Moskovaan kuitenkin päästiin megapolin tunnelmasta nautiskelemaan! Valitettavasti siellä emme juuri muuta ehtineet kuin käydä Punaisella torilla kääntymässä ennen baletin alkua, ja sen jälkeen ei aikaa ollut senkään vertaa. Balettipalatsi oli Kremlin sisällä ja sinne mentiin semimassiivisten turvatoimien läpi. Tosin kun metallinpaljastin kohdallani hälytti, niin ei siinä kyllä mitään kunnollista tarkastusta tehty, riitti kun vilautin taskusta vähän kameraa ja kännykkää. Palatsi oli tietysti hulppean hieno, ja katsomo valtavan suuri, 6000-paikkainen. Matkatoimisto oli hankkinut liput meidän puolestamme, ja näköjään halvimmat mahdolliset (5 euroa), mikä merkitsi että paikkamme oli mahdollisimman korkealla parvella lähes taimmaisessa rivissä ja varmaan puolen kilometrin päässä näyttämöstä.

Surkeat paikat vähän latistivat tunnelmaa, mutta puitteethan olivat hienot ja esityksen eteen oli valtavasti nähty vaivaa. Ei sille vaan mitään silti voi, että vaikea sieltä katonrajasta, takaseinustalta oli kovin intensiivisesti eläytyä esitykseen mukaan. Kiva reissu silti. Nälkää vaan jouduin näkemään, kun Moskovassa ei ollut aikaa käydä missään syömässä ja sekä meno- että paluumatkalla pysähdyttiin vain McDonald'sissa. Jotain piirakkaa sentään löysin lähikaupasta ja olin onneksi ottanut vähän leipiä evääksi mukaan.

Iltasella kun kävelin Tverissä keskustasta kämpille, niin huomasin että Volga on sulanut jo kokonaan uuden sillan itäpuolelta! Länsipuolella vielä pilkkijöitä silti riitti. Oletan, että pilkkijät uskaltavat olla tuolla niin pitkään siksi, että jää näkyy poistuvan ensisijaisesti siten, että siitä irtoilee paksuhkoja laattoja ajelehtimaan. Volgan rantakatu oli taas, kuten edellisenäkin sunnuntaina, mustanaan väkeä. Se näkyy olevan suosittu paikka viettää sunnuntaita. Sielläkin näkee monenlaista menijää, mm. yksi teiniporukka treenasi erilaisia ryhmätanssikuvioita ja joku niistä vähän breikkasikin.

Päivän "mitä opin tänään koulssa venäjän kielestä" -saldoon kuuluu ainakin se, että venäjässä sanat ehtoollinen ja partisiippi ovat samat (причастие) sekä se, että sanan 'valinta' (выбор) monikkoa venäjässä ei ole, koska ko. monikkomuoto tarkoittaa vaaleja. Sen sijaan jos puhutaan useista valinnoista, niin pitää sanoa "iso valinta".

torstai 25. maaliskuuta 2010

Näpit irti vallankumouksesta

Tämän päivän jännittävin asia tuli vastaan aamulla kun kävelin yliopistolle. Lenininaukion laidallaolevalle kaupunginduuman talolle oli kokoontunut alun toistakymmentä kommunistia mielenosoitukseen! Miliisit päivystivät siinä vieressä sen verran tohkeissaan, että en kehdannut mennä mielenosoittajia lähempää tutkimaan ja kuvaamaan. Jotakuinkin semmoisia kylttejä heillä siellä kuitenkin oli kuin: "Ei paluuta tsarismiin!" ja "Näpit irti vallankumouksesta!" Ei ollut aikaa myöskään jäädä seuraamaan, päästettiinkö mielenosoittajat marssilleen.

Yhtään olematta vahingoniloinen, tulee väkisinkin mieleen ajatus, että kappas kun vanhoille vallanpitäjille kelpaa mielenosoitusoikeus, vaikka sellaista ei heidän vallassaoloaikanaan liiemmälti suotu. Mutta tähän kyllä pitää lisätä hymiö :) sillä tunnen kyllä sympatiaa tätä porukkaa kohtaan ja ymmärrän heidän nostalgiaansa.

Aamun koulumatkalla kävelin pitkän pätkän Volgan rantaa, jossa menee jalkakäytävä. Reitti on ihan kiva muuten, mutta tähän aikaan vuodesta se on täysin jään peitossa ja hyvillä kengillä kävelykin on vähän hankalaa. Silti vastaan tuli puolen tusinaa lenkkeilijää, jotka ihan sujuvasti juoksivat tavallisilla lenkkareilla tämän jäätikön päällä. Kai sekin sitten on tottumiskysymys.

Omat lenkkeilyt sujuvat edelleen perin hankalissa merkeissä. Alkaa pikku hiljaa kypsyttää nuo surkeat olosuhteet. Suurin osa jalkakäytävistä on täysin mahdottomassa kunnossa kunnolliseen juoksemiseen. Kadut ovat kyllä kuivia, mutta autoilijat eivät oikein tiedä miten suhtautua tyyppiin, jolla on joku ihme vimma tunkeutua heidän valtakuntaansa. Kyllä siellä ihan turvallisesti loppuviimein juoksemaan pystyy, mutta kovin kuluttavaa ja stressaava se on. No, parempi kuitenkin kuin olla juoksematta ollenkaan!

Sää täällä tuntuu nyt vaihtelevan niin, että vuoropäivinä paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja vuoropäivinä sataa jotain. Lauantaina satoi vettä, sunnuntaina paistoi, maanantaina satoi räntää, tiistaina paistoi, keskiviikkona satoi lunta, torstaina paistaa. Mitähän huomenna sataa?

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Teinkö oikein vai en?

Olipas hassu keskusteluharjoitustunti. Piti neljän hengen ryhmissä etsiä postikortin kuvan perusteella patsasta kaupungista ohikulkijoilta neuvoa kysyen ja kohteen löydyttyä kysellä lisää henkilöstä kelle se on pystytetty. Annika bongasi heti pariskunnan, joka vei meidät perille asti Mihail Jevgrafovitsh Saltykov-Shtshedrinin patsaalle ja samalla opittiin, että kyseessä on (satu)kirjailija ja Tverin kuvernööri. Se oli lyhyt oppitunti se. :)

Eilen jouduin eettis-moraalisesti kiperään tilanteeseen, kun tulin kahvilasta. Lähdin kävelemään kadulla, jolloin hyvin pian mut pysäytti itkuinen nuori nainen, joka selitti että oli tulossa apteekista hakemasta lapselleen lääkettä, mutta rahat eivät riittäneet. Puuttui 400 ruplaa ja risat eli kymmenisen euroa. Kyyninen reissaaja-minäni automaattisesti rekisteröi huijausyrityksen ja kieltäytyi kohteliaasti auttamasta. Ajattelin että viinaan ja tupakkaan ne rahat kuitenkin menee jos jotain annan, ja jos meneekin vaikka ruokaan niin en silti halua tukea näin epämääräisiä rahanansaitsemismenetelmiä. Mutta siitäkös nainen meni aivan epätoivoiseksi, ja aloin väkisinkin epäröidä. Miten sitä pystyy itkevän äidin noin vaan jättämään pulaan. Mitä tehdä? Monenlaista kikkailijaa ja huijaria on vuosien varrella tullut matkoilla vastaan, mutta tämä oli harvinaisen uskottava.

Kysyin sitten mitä lääkettä lapsi tarvitsee. Sain vastauksenkin, mutta en nyt enää muista mikä se oli. Sitten kysyin missä lapsi on ja kuulemma sairaalassa. Kysyin vielä missä apteekki on ja voitaisko mennä sinne, mutta vastaus oli jo epäselvempi, ilmeisesti olisi pitänyt lähteä jonnekin kauemmas. Tässä vaiheessa tulkitsin, että todennäköisyys sille että tarina olisi totta, on niin pieni, että pahoittelin että en voi auttaa ja kävelin pois.

Tapaus jäi vaivaamaan ja mietin pitkään, teinkö oikein. Enhän kuitenkaan voinut varmaksi tietää jos vaikka olikin oikeasti joku hätätilanne päällä. Toisaalta uskoisin, että venäläisen turvaverkosto toimii kyllä niin että ei äidin tarvitse 400 ruplan takia lastaan kuolemaan jättää. Kysyin myös Svetalta tästä, ja hän oli ehdottomasti sitä mieltä että tein oikein. Hänen mielestään tämmöisille ei kannata sanoa muuta kuin, että anteeksi mutta mulla on nyt kiire, ja kävellä pois. Hän epäili samaa kuin minä itsekin, että nainen päivysti nettikahvilan lähellä, koska ajattelee että siellä käy varakkaita ihmisiä, joilta huijata rahaa. Toisaalta ei nyt ihan täysin mahdottomana pitänyt etteikö tarve olisi ollut aitokin, mutta siinäkään tapauksessa hänen mielestään ei ole satunnaisen vastaantulijan tehtävä auttaa.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Kirjastossa käyttäytymisen opettelua

Terveisiä yliopiston kirjastosta. Sepäs olikin jännittävä paikka. Kirjastokortin sai kun kiikutti pääaulan babushkoille passin, viisumin, rekisteröintikortin, maahantulokortin, paikallisen opiskelijakortin sekä passikuvan ja allekirjoitti muutaman lappusen. Ja komea kortti onkin! Vielä massiivisempi kuin tuo kaksisivuinen, punaisten, kovien kansien sisällä oleva opiskelijakortti. Meinasivat kirjata jostain vanhasta viisumista tietoja, mutta nyt ne kai kaikki tulivat kuitenkin oikein. Vielä allekirjoituksia ja leimoja sinne tänne, ja sitten olin valmis tutustumaan kirjaston tarjontaan.

Tai niin ainakin luulin. Astuin sisään sinne päin minne neuvottiin, ja siellä oli pieni huone, jossa yksi opiskelija odotteli tiskin takana. Ympärillä oli kirjahyllyjä, joita aloin sitten katsella. Huomasin, että tässä oli vain A-kirjaimella alkavia kirjailijoita, joten jatkoin seuraavaan huoneeseen, ja seuraavaan. G niin kuin Gogolia etsin, mutta ei meinannut millään löytyä. Lopulta tulin huoneeseen, jossa joku nainen tyrmistynein katsein ihmetteli, mitä siellä tein. Näköjään siitä ekan huoneen tiskistä ei olisi saanut lähteä ollenkaan eteenpäin. Niinpä mut ohjattiin takaisin lähtöruutuun, jossa ei kuitenkaan edelleenkään ollut henkilökuntaa. Toinenkin nainen kävi vielä selvittämässä, että ei opiskelijan kirjastossa sovi missä sattuu pörrätä.

Täällä ei siis saakaan kuljailla missä lystää, vaan virkailijalle ilmoitetaan mitä halutaan, ja hän kaivatut teokset sitten hakee. Mitään listaa kirjoista mitä saatavilla on, en missään nähnyt, mutta löytyihän ne pietarilaisnovellit tällä menetelmällä kuitenkin hienosti. Pitää vaan tietää mitä kysyy. Sitten vaan nimeä alle vielä muutamaan paperiin, ja kirja on seuraavat 31 päivää käytössäni.

Sitten ajattelin, että käynpä tutustumassa vielä kirjaston lukusaliin, jossa pitäisi olla langaton nettikin. Vaan eihän sinnekään tosta noin vaan mennä tokikaan. Reppu ja päällystakki piti jättää narikkaan ja sitten hakea päätiskin babushkalta erillinen kulkulupa, johon täti kirjoitti nimeni, kirjastokortin numeroni ja päivämäärän. Näin olin valtuutettu siirtymään lukusalin puolelle. No, kävin siellä ja totesin, että aina kun alkoi näyttää siltä että netti jollain lailla meinasi ruveta toimimaan, kävi ilmi, että ei se nyt kumminkaan toimi. Lähdin sitten pois, jolloin alakerran babushkan luona kävi ilmi, että pois ei olekaan tulemista ennen kuin käyn hakemassa yläkerrasta leiman kulkulupaani. Jotenkin vähän tämmöistä uumoilinkin... No mutta ensi kerralla ehkä osaan käyttäytyä kirjastossa jo paremmin.

Olen tässä miettinyt, että vois olla kiva käydä harrastamassa jotain muutakin liikuntaa kuin lenkkeilyä. Uinti voisi olla yksi hyvä vaihtoehto. Vaan enpä enää tiedä tuosta sittenkään. Opiskelijakaverini Leena oli käynyt uimahallilla setvimässä mahdollisuuksia, ja oli käynyt ilmi, että paitsi sen seitsemän sääntöä mitä hallissa käyttäytyessä pitää osata ja muistaa, niin uimaan pääsee vasta kun on näyttää lääkärintodistus. Enpä nyt tiedä, kaipaanko uima-altaaseen kuitenkaan ihan niin paljon, että jaksaisin lääkärille sitä varten lähteä käymään. Vaikka kokemushan se olisi sekin toki, kattellaan.

Tänään opiskeltiin pari tuntia venäläistä yhteiskuntaa ja toiset pari keskusteluharjoituksia. Olin hyvin nukkunut ja täysin pirteä kun menin tuonne ensimmäiselle tunnille, mutta se imi kerta kaikkiaan mehut pois. Yhteiskuntakurssin opettaja puhuu kauhean hiljaisella äänellä ja lisäksi ikkunan takaa kuuluu liikenteen melua, käytävältä kaikenlaista hälinää ja kerrosta alempana vielä tehdään jotain poraustöitä. Opettajan puheen kuuleminen vaati niin suuria ponnistuksia, että olin tunnin jälkeen aivan puhki! Onneksi keskustelukurssi on toisentyyppistä, sen aikana aloin taas pikku hiljaa heräillä henkiin.

Lopuksi tässä vieressä vielä kuva sievästä, pienestä huoneesta, jossa asustelen. Turvallisesti kolmen lukon takana.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Veden lorinaa ja talitintin laulantaa

Joo, nyt on kyllä kevät virallisesti tullut. Vesi vaan lorisee ja linnut laulaa, aurinko paistaa lämpimästi ja häikäisten. Aika iso muutos muutaman päivän takaisiin pakkasiin. Keväthän pitäisi olla täällä ainoa vuodenaika, joka on lämpimämpi kuin Tampereella, joten jo oli aikakin.

Kuvassa vasemmalla/ylhäällä näkymä asunnosta toisen lukon takaa, jäljellä enää yksi lukittu ovi ennen itse asuntoa.

Sain vähän lisätietoja eilisestä ekskursiosta. Seuranani ollut porukka oli jonkin karjalaisen yhdistyksen jäseniä. Osa tverinkarjalaisia, osa venäläisiä, mutta kaikki kiinnostuneita karjalaisesta kulttuurista ja sitä kautta myös suomalaisesta. Rukouspaikka metsässä oli paikka, jossa joku merkittävä, Jerusalemista saapunut kirkonmies on asunut vuosina 1390-1415. Viereinen luostari oli ilmeisesti sitten hänen perustamansa ja se toimi aina 1930-luvulle asti. Nyt sitä tosiaan kunnostetaan, joten ehkä siellä munkkielämä lähivuosina jatkuu taasen. Historiallisia seutuja, sano.


Eilen tapasin ohimennen myös Svetan ja Zhenjan pojan, Artjomin, mutta he lähtivät saman tien Svetan äidille yökylään. Olin täten illan yksin kotona ja käytin hyväkseni tilaisuuden katsella venäläistä telkkaria. Eipä siellä mitään suunnattoman kiinnostavia lauantai-iltana mennyt. NTV:llä tosin oli jonkinlainen reportaasi siitä Turun suomalais-venäläisen perheen pojasta, joka on saanut huostaanottopäätöksen. Toimittajat vierailivat perheen kotona ja haastattelivat äitiä sekä suomalaisia viranomaisia, kukin omia näkökantojaan perustellen. En ihan saanut selkoa oliko reportterilla jonkunlainen oma näkökulma asiaan, mutta siltä se vähän vaikutti että huostaanottopäätöstä ihmeteltiin kovasti. Siitäkään en saanut selvää, mikä tilanne jupakassa tällä hetkellä on.

Gazpromin omistamalla ykköskanavalla meni joku järkyttävä japanilaistyyppinen extreme-kisailu ja toisen ison kanavan uutisissa selvitettiin pitkään mistä ilmastonmuutoksessa on kyse. Ilmastonmuutosjutun keskellä pyörähti näyttävä öljy-yhtiö Lukoilin mainos. Näin meillä. Sitten yhdellä kanavalla käsiteltiin vielä Bushin hallinnon harjoittamaa vesikidutusta. Tämä taisi nyt olla se kärkevä toimittaja, jonka ohjelmista Russian Television -kurssilla oli puhe. Ainakin asenne tuntui olevan varsin populistinen ja väkevästi amerikanvastainen.

Tänään kadut lainehtivat vielä pahemmin kuin eilen. Mutta kävin silti päivällä vääntämässä suunnitellun vauhtikestävyyslenkin, mikä ei näissä olosuhteissa ollut todellakaan helppoa. Kyllähän sitä Suomessakin toisinaan on pikkuisen loskakeliä, mutta mihinkään näin naurettavaan siellä en sentään koskaan ole joutunut. Onneksi on nuo Goretex-lenkkarit mukana, niin jalat sentään pysyi jotensakin kuivina. Jalkakäytävät olivat semmoisen sohjon peitossa, että niillä ei vauhdikkaasta juoksemisesta tullut oikein mitään. Haeskelin sitten mahdollisimman kuivia autoteitä, mutta ne olivat järjestään veden vallassa ja/tai liian vilkkaasti liikennöityjä. Yhtä kaupungista ulosjohtavaa tietä sitten kaiken uhallakin liikenteen seassa juoksin, ei ollut kauhean kivaa. Pahimmoillaan vastaan tuli koko kadun leveydeltä puolen metriä syvä lampi, jonka molemmilla reunoilla oli jäinen valli, jonka takana pehmeää lunta reiteen asti. Ja molemmista suunnista tietysti liikennettä samalla. Pientä taiteilua vaadittiin siis, mutta sain nyt jonkunlaisen vähän reippaamman lenkin tehtyä kuitenkin.

Sveta kokkasi tänään viikon parhaan sapuskan! Semmoisissa annoskokoisissa padoissa muheutettiin keittoa, jossa oli perunoita, lihaa, vihanneksia ja sieniä. Älyttömän hyvää! Oliskohan sitä jäänyt vielä illaksi lisää... Muutenkin nuo kotiruuat ovat olleet oikein mainioita, yksinkertaista perusruokaa. Aina on joko jotain lihaa tai kalaa ja lisäkkeenä joko riisiä, perunoita, tattariryynejä tai hapankaalia. Lisäksi omatekoisia suolakurkkuja on aina tarjolla sekä omatekoisia hedelmäkompotteja ja tietysti leipää. Sveta tykkää voidella mulle leivät valmiiksi ja margariiniähän täällä ei käytetä, joten voita tulee syötyä oikein kunnolla...samoin kuin 50-prosenttista juustoa. Myös aamupuurossa on aina valmiiksi kunnon voisilmä. Aamupalalla on lisäksi ollut milloin rahkaa ja jogurttia, milloin nakkeja, milloin täytettyjä blinejä. Nakit onkin ihan uusi lisä ruokavaliooni, niitä on viikon aikana mennyt varmaan yhtä paljon kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Blineissä oli ekalla kerralla täytteenä jauhelihaa, toisella yllätyksekseni kinuskikastike.

Lisäksi aamuisin juodaan aina suomalaista kahvia. Muutenkin aika iso osa ruokatarpeista on Suomesta tuotua. Teetä meillä ei yllättäen ole juotu vielä lainkaan. Olisi siis sittenkin pitänyt tuoda tuliaisiksi kahvia eikä teetä.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Pyhäinjäännöksiä ja kevään ensi sade

Eilen iltapäivällä kuljailin vielä aika pitkään kaupungilla. Löytyi toisen maailmansodan muistomerkki, ikuinen tuli, Pyhän Mikaelin kirkko, joku toinenkin sotamuistomerkki johon uusin nimi oli kirjattu v. 2005, Himik-stadion ja kaikenlaista muuta. Iltapäiväruuhkassa tuli vastaan myös yksi pyöräilijä, ensimmäinen jonka olen Tverissa nähnyt!

Eilen sateli lunta semmoiset 5-10 cm lisää, ja kotimatkalla näinkin kun Volgan rannalta kerättiin uutta lunta muovikasseihin, ilmeisesti juomavedeksi? Hanavettähän täällä ei voi juoda. Kotiin mun ei ole kuitenkaan tarvinnut pullovettä ostaa eikä lunta roudata, sillä isäntäväellä on lähdevettä isot varastot.

Täksi päiväksi sää sitten muuttui ja saapui ensimmäinen vesisade sitten syksyn. Märkyyden ja loskan määrä on juuri niin uskomaton kuin aavistelinkin. Rapa roiskuu oikein olan takaa, ja kaikessa harmaudessaan ympäristö on juuri niin lohduttoman näköinen kuin se parhaimmillaan voi olla. Tämmöisesta kai se kuuluisa slaavilainen melankolia kumpuaa?

No, satoi tai paistoi, mutta Sveta oli luvannut viedä mut tänään retkelle, ja niin tapahtuikin. Odotin kyllä hieman toisenlaista retkeä, luulin että mennään henkilöautolla Svetan ja Zhenjan kanssa kolmistaan jonnekin maalle. Mutta Zhenja jäikin kotiin ja Sveta ajoi mut keskustaan ja pani siellä tyhjään bussiin kokottamaan. Hetken perästä hän palasi, mukanaan pari-kolmekymmentä tveriläistä, ja retki tehtiinkin tällä porukalla bussitse. Matkanjohtajana toimi Sveta.

En ole ihan varma mitä jengiä matkakaverini olivat, mutta ainakin moni heistä opiskeli suomea, Svetan opissa! Jouduin esittäytymään koko porukalle suomeksi, ja pianhan sieltä yksi täti tuli suomeksi juttelemaankin. Ihan hirveän monta lausetta ei vielä osannut, mutta auliisti kertoi mm. palkkansa (n. 220 euroa/kk).

No ei siinä mitään, bussi vei ensin keskustan kirkolle, jonne mentiin käymään. Sveta kertoi porukalle jotain faktoja paikasta, itse en siellä hälyssä saanut mitään selvää puheesta. Mutta jonkun pyhimyksen jäännökset siellä olivat, mitkä olivat ilmeisesti suurimman kiinnostuksen kohteena. Pyörin siinä sitten itsekseni puolisen tuntia ympäri kirkkoa seuraamassa ihmisten toimia. Tuohuksia paloi vähän joka puolella, niin että kirkossa oli hieman usvaista. Ikoneja oli myynnissä pitkä rivi. Ja sitten oli tämän jonkun pyhimyksen sarkofagi yhdessä nurkassa. Ihmisiä tuli ja meni yhtenään.

Bussiin palattua ajettiin sitten ulos kaupungista ja päädyttiin niin huonolle tielle että ihmettelin miten tällä kelillä iso bussi pystyi sitä edes ajamaan. Siellä oli kohteena satoja vuosia vanha, pieni luostari, joka oli käsittääkseni 1930-luvulla tuhottu täysin. Nyt sitä pikku hiljaa kunnostettiin. Luostarissa meidät otti vastaan pitkäpartainen ja harvahampainen isä Georgi, jonka johdolla koko porukka käveli metsän puolelle. Metsään oli pystytetty jonkinlainen pyhäkkö ja kosolti ikoneja, sekä kaivo, josta ilmeisesti pystyi nostamaan jonkinlaista pyhää vettä. En ole taaskaan varma ymmärsinkö oikein, mutta tämä saattoi olla paikka josta on löydetty jonkun pyhimyksen jäänteitä joskus.

Koko jengi kokoontui ulkoilmassa mäntyjen katveessa olevan ikonostaasin taakse ja siellä isä Georgi piti ilmeisesti jonkinlaisen hartaushetken. Valitettavasti en hänen puheestaan juuri mitään ymmärtänyt, mutta varmasti viisaita puhui. Pitänee kysellä Svetalta kotona mistä oli oikein kyse. Puolisen tuntia siinä seisottiin, ristinmerkkejä tehtiin lukemattomia ja jonkunlaisen rukouksen Georgi ainakin sinä aikana veti läpi, ja sitten lopuksi vielä luki listalta jokaisen läsnäolijan nimen. Lienikö joku siunaus tms., mene ja tiedä.

No, tämmöinen reissu kuitenkin. Neljä tuntia se kaikkinensa kesti. Ihan mielenkiintoista oli ja erilaista kuin mikään missä olen koskaan ennen ollut, mutta vähän häiritsi että en ihan saanut kiinni mistä tässä loppujen lopuksi oli kyse.

Se on semmoinen tveriläisen lauantai.

Ihmettelin Svetalle sitäkin, kun täällä tosi monessa autossa on tummennetut lasit, niin että ei yhtään näe mitä auton sisällä on. Kai semmoinen kuitenkin täälläkin kiellettyä on? Kuulemma on joo, mutta tummennetut lasit ovat myös muodikkaat, ja venälaiselle muoti on kaiketi lakia suurempi auktoriteetti. Selkispä sekin.