tiistai 30. maaliskuuta 2010

Kevät etenee

Kevät etenee nyt hyvää vauhtia. Öisin ei ole enää pakkasta ja päivät paistaa aurinko, lämpötilakin alkaa havitella jo lukemia toiselta kymmeneltä. Eilen oli lenkkeilykelikin jo niin hyvä, että viihdyin kadulla puolisentoista tuntia. Joenrannan muutaman kilometrin mittainen kävelyväylä on jo ihan sula, mutta Voitonpuisto oli vielä niin veden vallassa, että siellä ei kyllä pystynyt juoksemaan.

Tänään ei ole tapahtunut mitään ihmeempiä. Istuin neljä tuntia oppitunneilla ja sitten fiilistelin pitkään aurinkoisella Volgan rannalla maailman menoa. Niin joo, kahden viikon odotuksen jälkeen hakemukseni meni viimein byrokratian rattaista läpi ja nyt pystyn käyttämään myös yliopiston WLANia, ei ole siis pakko tulla aina kahvilaan. Tosin nyt kuitenkin tulin kun ajattelin syödä samalla, mutta unohdin ettei tässä Taun-kahvilassa olekaan kunnon ruokia...joten vetelen kaikkia makeita piirakoita nälkääni sitten.

Alla vähän kuvasatoa viime viikolta.









maanantai 29. maaliskuuta 2010

Tapahtumarikas viikonloppu

Onpas ollut kiirusta sen verran ettei nettiin ole kerinnyt. Tänä aamuna Venäjällä herättiin uutiseen, että Moskovan metrossa on itsemurhaiskussa kuollut n. 35-40 ihmistä. Pari tuntia iskun jälkeen viikkomme yliopistolla alkoi Venäjän yhteiskuntaa esittelevällä kurssilla. Harmi, että juuri sillä kurssilla meille ei ole sattunut kauhean hyvä opettaja, ja hän ei saanut tunnilla aiheesta irti oikeastaan mitään. Ei saanut uutisvideoita netistä näkymään (eikä kyllä läppäriäänkään seinälle heijastettua) eikä osannut muulla tavoin asiaa käsitellä. Joten käsittelimme sitten ihan muita juttuja.

Viikonloppuna tapahtui muutenkin jänniä, kun seitsemän opiskelijakaveria lauantaina joutuivat Moskovan junassa ilmeisesti Pietarin Zenitin futishuligaanien ilkivallan uhreiksi. Huligaani oli tullut suihkuttamaan jotain kaasua junan vaunuun ja siitä ihmiset panikoitumaan ja ovelle tungeksimaan. Mitään vahinkoa ei onneksi tapahtunut, mutta saattaa olla joillakin kynnys nousta paikalliseen elektritshkaan noussut. Keskustelukurssin opettaja antoi meille neuvoksi, että ei kannata mennä Moskovaan silloin kun Zenitillä on siellä peli. :)

Oma viikonloppuni meni rauhallisemmissa ja kulttuuripitoisissa merkeissä. Perjantaina yliopistolla oli parin tunnin tilaisuus, jossa yritettiin tutustuttaa ulkomaalaisia ja venäläisiä opiskelijoita toisiinsa. Käytännössä kokoonuttiin isoon saliin, jossa oli erilaisia ohjelmanumeroita, pelejä ja leikkejä. Ryhmä suomalaisia opiskelijoita lauloi Volgan ja Tverin suomalais-karjalaisesta seurasta oli erilaisia laulajia ja tanssijoita, jotka esittivät lähinnä venäläisiä lauluja suomalaisin sanoin. Yksi pikkupoika lauloi suomeksi Minä soitan harmonikkaa ja esityksen lopussa vähän isompi poika ilmestyi breikkaamaan sen tahdissa. Yksi esiintyjistä oli tuttukin edellisviikonlopun "hartaushetki korvessa" -reissustani. Iltama huipentui Anrin vastaopeteltuun Finlandiaan huuliharpulla! Pitää vaan toivoa ettei paikallinen lehdistö tai Duuma saa vihiä, että tämmöistä musiikkia suomalaisopiskelijat Tverin kansalle esittävät... :)

Lauantai oli mielenkiintoinen päivä, pääsin käymään Svetan äidin luona Lihoslavlissa. Matkaa taitettiin muutama kymmenen kilometriä, kunnes saavuttiin tähän n. 16 000 asukkaan pikkukaupunkiin, jossa asuu paljon tverinkarjalaisia. Kylään saapuminen olikin vähän samanlainen aikamatka kuin Vienan Karjalan runokylät. Tiet olivat semmoisessa kunnossa, että vaati aikamoisen sompailun päästä Antonina Petrovnan 80-vuotiaan puutalon luo. Lopulta kuitenkin sinne pääsimme ja emäntä otti vieraan iloisesti vastaan. Antonina Petrovnan äidinkieli on tverinkarjala, mutta valitetavasti hän ei sitä lapsilleen ole Neuvostoaikana uskaltanut opettaa ja täten Sveta ei karjalaa osaa. Yhä edelleen äiti ujosteli puhua karjalaa, jota olisin mieluusti vähän kuullut. Pitkän suostuttelun jälkeen hän suostui lopulta sanomaan "tule tänne", mikä kuulostin ihan murteelliselta suomelta. Tverinkarjalaiset ovat muuttaneet Karjalasta tänne 400 vuotta sitten ja kieli on Karjalassa puhutusta muuttunut sen verran, että Svetan mukaan nämä kaksi ryhmää eivät enää ymmärrä toistensa kieltä.

Pääsin tutustumaan myös Antonina Petrovnan luona asuviin kissoihin, Pussiin ja Vaskaan. Pussi on vuoden vanha Svetan ja Zhenjan entinen kissa, joka kasvoi ulos kaupungista, ja pyydystää nyt Lihoslavlin lihavia hiiriä. Pussi on pikkuinen, 3-kiloinen kissa, jolla on valtavan paksu ja pörröinen turkki, joten kissa näyttää paljon isommalta mitä onkaan. Vaska sen sijaan on jo iäkkäämpi uros eikä enää jaksa suuremmin leikkiä pikkuisen kanssa. Mutta rukki toimii!

Käytiin Lihoslavlin torilla ostoksilla. Kylläpä olikin isot markkinat niin pienellä paikkakunnalla! Aika kuhina kävi, kun äijät hakkasivat erilaisia ruhon osia kuorma-auton lavalla myyntiin, ja tuoreelle lihalle ostajia riitti. Me ostettiin vaan jotain pienempiä tarpeita, itse investoin 10 ruplaa pajunkissoihin. Paju on muuten venäjäksi 'verba', joten verbi 'virpoa' tulee varmaan siitä? Pajunkissoja täällä palmusunnuntaina käytetään ilmeisesti ihan vaan koristeena, mitään virpomisperinnettä ei ole. Vastaavaa toimintaa lapset kuulemma tekevät sitten jouluna.

Antonina Petrovnan luona pääsin käymään venäläisessä saunassa, eli banjassa. Zhenjan kanssa mentiin miesten vuorolla pihasaunaan. Sveta tyrkytti mulle väkisin kymmenen metrin matkaa asunnolta saunalle varten paksuimman ikinä yllepukemani toppatakin, ja Zhenjalle hän motkotti että miten nyt tollain t-paitahihasillas läksit. Zhenja vaan saunassa naureskeli että näitä toppatakkeja se aina hänenkin päälleen sovittelee saunareissulle.

Sauna oli aivan mahtava! Löylyä heitettiin eräänlaiseen pesään aina monta kauhallista kerallaan ja sitten istuttiin siinä samassa löylyssä pitkään, höyry levisi saunaan pikku hiljaa. Lauteita oli vain yksi, ja sinne mentiin vihtomista varten. Muutoin ainakin Zhenja istui mieluummin vastakkaisella seinällä lähes maanrajassa olleella penkillä, mutta minulle siellä oli vähän turhan viileää. Menin sitten sinne lauteille mahalleni pitkäkseni, Zhenja otti vihdan käteen ja sain kunnon selkäsaunan! Aivan huippua. Välillä juotiin saunaoluet ja horistiin siitä miten Venäjällä suomalainen 'sauna' tarkoittaa kuivaa saunaa, jossa ei saa heittää löylyä, ja venäläinen 'banja' on tämmöinen missä löylytellään. Puhutiin myös viisaita Venäjän ikuisesta arpomisesta siitä, katsoako itään vaiko länteen, ja tultiin siihen tulokseen että paljon ei ole Turgenevin ajoista muuttunut. Puoli kansaa haluaisi ottaa mallia lännestä ja toinen puoli olla mieluummin yhteistyössä idän kanssa.

Saunan jälkeen Antonina Petrovna pisti vielä pöydän koreaksi. Mutta mitään ylitsevuotavaista ruuantyrkytystä ei tapahtunut ollenkaan, oletan että syynä tähän on paasto, jonka täällä Venäjällä monet ottavat tosissaan. Pöydässä oli lähinnä yksinkertaista kasvisruokaa, perunaa ja kaalia yms., ja ruokajuomaksi (miehille) ukrainalaista vodkaa, onneksi vain yksi pieni pikarillinen. Mainio reissu oli se.

Lauantai-illalle olin vielä ostanut lipun Tverin draamateatterin esitykseen Gogolin Reviisorista, joten lyhyen lepotauon jälkeen tie vei teatterille. Se onkin Tverin komeimpia rakennuksia, niin ulkoa kuin sisältäkin. Mainiota, että sisätilojen sosialistista realismia sirppeineen ja vasaroineen ei ole tuhottu. Myös itse näytelmä oli hieno kokemus. Alkuperäistä kirjoitusta oli vähän sovellettu, esim. pormestarin ja hänen vaimonsa roolit oli vaihdettu päikseen, ja mukana oli myös eri tilanteissa taustapiruna häärinyt saksalainen pianisti. Loppu oli myös hieman omanlaisensa, joskin noudatti Gogolin ideaa siitä, että sen tulee olla vaikuttava. Muutamat näyttelijät, etenkin päärooli Hlestakovia vetänyt, revittelivät rajusti yliampuen, mikä toki näytelmän henkeen kuuluukin.

Lyhyiden yöunien jälkeen oli sunnuntaina vielä retki Moskovaan, Kremlinpalatsin balettiin Ruslania ja Ludmilaa katsomaan. Meitä taisi olla matkassa 16 suomalaista opiskelijaa sekä muutama tveriläinen turisti. Lähtö oli jo seitsemältä aamulla ja suomalaisista varmaan suurin osa olisi mieluusti torkkunut menomatkan bussissa. Mutta oppaanamme toiminut Svetlana Ivanovna oli toista mieltä, hän puhui mikrofonin lähes tauotta erilaisia historiallisia faktoja Tveriin, Moskovaan ja niiden välillä olevaan alueeseen liittyen, mukaan lukien paatoksellinen esitelmä Venäjän kärsimyksistä toisessa maailmansodassa (ylitimme paikan, jota pitemmälle Hitler ei Venäjällä päässyt etenemään). Väsyneet opiskelijat eivät tainneet vapaapäivänään oikein jaksaa venäjänkielistä paasausta kuunnella.

Perille Moskovaan kuitenkin päästiin megapolin tunnelmasta nautiskelemaan! Valitettavasti siellä emme juuri muuta ehtineet kuin käydä Punaisella torilla kääntymässä ennen baletin alkua, ja sen jälkeen ei aikaa ollut senkään vertaa. Balettipalatsi oli Kremlin sisällä ja sinne mentiin semimassiivisten turvatoimien läpi. Tosin kun metallinpaljastin kohdallani hälytti, niin ei siinä kyllä mitään kunnollista tarkastusta tehty, riitti kun vilautin taskusta vähän kameraa ja kännykkää. Palatsi oli tietysti hulppean hieno, ja katsomo valtavan suuri, 6000-paikkainen. Matkatoimisto oli hankkinut liput meidän puolestamme, ja näköjään halvimmat mahdolliset (5 euroa), mikä merkitsi että paikkamme oli mahdollisimman korkealla parvella lähes taimmaisessa rivissä ja varmaan puolen kilometrin päässä näyttämöstä.

Surkeat paikat vähän latistivat tunnelmaa, mutta puitteethan olivat hienot ja esityksen eteen oli valtavasti nähty vaivaa. Ei sille vaan mitään silti voi, että vaikea sieltä katonrajasta, takaseinustalta oli kovin intensiivisesti eläytyä esitykseen mukaan. Kiva reissu silti. Nälkää vaan jouduin näkemään, kun Moskovassa ei ollut aikaa käydä missään syömässä ja sekä meno- että paluumatkalla pysähdyttiin vain McDonald'sissa. Jotain piirakkaa sentään löysin lähikaupasta ja olin onneksi ottanut vähän leipiä evääksi mukaan.

Iltasella kun kävelin Tverissä keskustasta kämpille, niin huomasin että Volga on sulanut jo kokonaan uuden sillan itäpuolelta! Länsipuolella vielä pilkkijöitä silti riitti. Oletan, että pilkkijät uskaltavat olla tuolla niin pitkään siksi, että jää näkyy poistuvan ensisijaisesti siten, että siitä irtoilee paksuhkoja laattoja ajelehtimaan. Volgan rantakatu oli taas, kuten edellisenäkin sunnuntaina, mustanaan väkeä. Se näkyy olevan suosittu paikka viettää sunnuntaita. Sielläkin näkee monenlaista menijää, mm. yksi teiniporukka treenasi erilaisia ryhmätanssikuvioita ja joku niistä vähän breikkasikin.

Päivän "mitä opin tänään koulssa venäjän kielestä" -saldoon kuuluu ainakin se, että venäjässä sanat ehtoollinen ja partisiippi ovat samat (причастие) sekä se, että sanan 'valinta' (выбор) monikkoa venäjässä ei ole, koska ko. monikkomuoto tarkoittaa vaaleja. Sen sijaan jos puhutaan useista valinnoista, niin pitää sanoa "iso valinta".

torstai 25. maaliskuuta 2010

Näpit irti vallankumouksesta

Tämän päivän jännittävin asia tuli vastaan aamulla kun kävelin yliopistolle. Lenininaukion laidallaolevalle kaupunginduuman talolle oli kokoontunut alun toistakymmentä kommunistia mielenosoitukseen! Miliisit päivystivät siinä vieressä sen verran tohkeissaan, että en kehdannut mennä mielenosoittajia lähempää tutkimaan ja kuvaamaan. Jotakuinkin semmoisia kylttejä heillä siellä kuitenkin oli kuin: "Ei paluuta tsarismiin!" ja "Näpit irti vallankumouksesta!" Ei ollut aikaa myöskään jäädä seuraamaan, päästettiinkö mielenosoittajat marssilleen.

Yhtään olematta vahingoniloinen, tulee väkisinkin mieleen ajatus, että kappas kun vanhoille vallanpitäjille kelpaa mielenosoitusoikeus, vaikka sellaista ei heidän vallassaoloaikanaan liiemmälti suotu. Mutta tähän kyllä pitää lisätä hymiö :) sillä tunnen kyllä sympatiaa tätä porukkaa kohtaan ja ymmärrän heidän nostalgiaansa.

Aamun koulumatkalla kävelin pitkän pätkän Volgan rantaa, jossa menee jalkakäytävä. Reitti on ihan kiva muuten, mutta tähän aikaan vuodesta se on täysin jään peitossa ja hyvillä kengillä kävelykin on vähän hankalaa. Silti vastaan tuli puolen tusinaa lenkkeilijää, jotka ihan sujuvasti juoksivat tavallisilla lenkkareilla tämän jäätikön päällä. Kai sekin sitten on tottumiskysymys.

Omat lenkkeilyt sujuvat edelleen perin hankalissa merkeissä. Alkaa pikku hiljaa kypsyttää nuo surkeat olosuhteet. Suurin osa jalkakäytävistä on täysin mahdottomassa kunnossa kunnolliseen juoksemiseen. Kadut ovat kyllä kuivia, mutta autoilijat eivät oikein tiedä miten suhtautua tyyppiin, jolla on joku ihme vimma tunkeutua heidän valtakuntaansa. Kyllä siellä ihan turvallisesti loppuviimein juoksemaan pystyy, mutta kovin kuluttavaa ja stressaava se on. No, parempi kuitenkin kuin olla juoksematta ollenkaan!

Sää täällä tuntuu nyt vaihtelevan niin, että vuoropäivinä paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja vuoropäivinä sataa jotain. Lauantaina satoi vettä, sunnuntaina paistoi, maanantaina satoi räntää, tiistaina paistoi, keskiviikkona satoi lunta, torstaina paistaa. Mitähän huomenna sataa?

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Teinkö oikein vai en?

Olipas hassu keskusteluharjoitustunti. Piti neljän hengen ryhmissä etsiä postikortin kuvan perusteella patsasta kaupungista ohikulkijoilta neuvoa kysyen ja kohteen löydyttyä kysellä lisää henkilöstä kelle se on pystytetty. Annika bongasi heti pariskunnan, joka vei meidät perille asti Mihail Jevgrafovitsh Saltykov-Shtshedrinin patsaalle ja samalla opittiin, että kyseessä on (satu)kirjailija ja Tverin kuvernööri. Se oli lyhyt oppitunti se. :)

Eilen jouduin eettis-moraalisesti kiperään tilanteeseen, kun tulin kahvilasta. Lähdin kävelemään kadulla, jolloin hyvin pian mut pysäytti itkuinen nuori nainen, joka selitti että oli tulossa apteekista hakemasta lapselleen lääkettä, mutta rahat eivät riittäneet. Puuttui 400 ruplaa ja risat eli kymmenisen euroa. Kyyninen reissaaja-minäni automaattisesti rekisteröi huijausyrityksen ja kieltäytyi kohteliaasti auttamasta. Ajattelin että viinaan ja tupakkaan ne rahat kuitenkin menee jos jotain annan, ja jos meneekin vaikka ruokaan niin en silti halua tukea näin epämääräisiä rahanansaitsemismenetelmiä. Mutta siitäkös nainen meni aivan epätoivoiseksi, ja aloin väkisinkin epäröidä. Miten sitä pystyy itkevän äidin noin vaan jättämään pulaan. Mitä tehdä? Monenlaista kikkailijaa ja huijaria on vuosien varrella tullut matkoilla vastaan, mutta tämä oli harvinaisen uskottava.

Kysyin sitten mitä lääkettä lapsi tarvitsee. Sain vastauksenkin, mutta en nyt enää muista mikä se oli. Sitten kysyin missä lapsi on ja kuulemma sairaalassa. Kysyin vielä missä apteekki on ja voitaisko mennä sinne, mutta vastaus oli jo epäselvempi, ilmeisesti olisi pitänyt lähteä jonnekin kauemmas. Tässä vaiheessa tulkitsin, että todennäköisyys sille että tarina olisi totta, on niin pieni, että pahoittelin että en voi auttaa ja kävelin pois.

Tapaus jäi vaivaamaan ja mietin pitkään, teinkö oikein. Enhän kuitenkaan voinut varmaksi tietää jos vaikka olikin oikeasti joku hätätilanne päällä. Toisaalta uskoisin, että venäläisen turvaverkosto toimii kyllä niin että ei äidin tarvitse 400 ruplan takia lastaan kuolemaan jättää. Kysyin myös Svetalta tästä, ja hän oli ehdottomasti sitä mieltä että tein oikein. Hänen mielestään tämmöisille ei kannata sanoa muuta kuin, että anteeksi mutta mulla on nyt kiire, ja kävellä pois. Hän epäili samaa kuin minä itsekin, että nainen päivysti nettikahvilan lähellä, koska ajattelee että siellä käy varakkaita ihmisiä, joilta huijata rahaa. Toisaalta ei nyt ihan täysin mahdottomana pitänyt etteikö tarve olisi ollut aitokin, mutta siinäkään tapauksessa hänen mielestään ei ole satunnaisen vastaantulijan tehtävä auttaa.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Kirjastossa käyttäytymisen opettelua

Terveisiä yliopiston kirjastosta. Sepäs olikin jännittävä paikka. Kirjastokortin sai kun kiikutti pääaulan babushkoille passin, viisumin, rekisteröintikortin, maahantulokortin, paikallisen opiskelijakortin sekä passikuvan ja allekirjoitti muutaman lappusen. Ja komea kortti onkin! Vielä massiivisempi kuin tuo kaksisivuinen, punaisten, kovien kansien sisällä oleva opiskelijakortti. Meinasivat kirjata jostain vanhasta viisumista tietoja, mutta nyt ne kai kaikki tulivat kuitenkin oikein. Vielä allekirjoituksia ja leimoja sinne tänne, ja sitten olin valmis tutustumaan kirjaston tarjontaan.

Tai niin ainakin luulin. Astuin sisään sinne päin minne neuvottiin, ja siellä oli pieni huone, jossa yksi opiskelija odotteli tiskin takana. Ympärillä oli kirjahyllyjä, joita aloin sitten katsella. Huomasin, että tässä oli vain A-kirjaimella alkavia kirjailijoita, joten jatkoin seuraavaan huoneeseen, ja seuraavaan. G niin kuin Gogolia etsin, mutta ei meinannut millään löytyä. Lopulta tulin huoneeseen, jossa joku nainen tyrmistynein katsein ihmetteli, mitä siellä tein. Näköjään siitä ekan huoneen tiskistä ei olisi saanut lähteä ollenkaan eteenpäin. Niinpä mut ohjattiin takaisin lähtöruutuun, jossa ei kuitenkaan edelleenkään ollut henkilökuntaa. Toinenkin nainen kävi vielä selvittämässä, että ei opiskelijan kirjastossa sovi missä sattuu pörrätä.

Täällä ei siis saakaan kuljailla missä lystää, vaan virkailijalle ilmoitetaan mitä halutaan, ja hän kaivatut teokset sitten hakee. Mitään listaa kirjoista mitä saatavilla on, en missään nähnyt, mutta löytyihän ne pietarilaisnovellit tällä menetelmällä kuitenkin hienosti. Pitää vaan tietää mitä kysyy. Sitten vaan nimeä alle vielä muutamaan paperiin, ja kirja on seuraavat 31 päivää käytössäni.

Sitten ajattelin, että käynpä tutustumassa vielä kirjaston lukusaliin, jossa pitäisi olla langaton nettikin. Vaan eihän sinnekään tosta noin vaan mennä tokikaan. Reppu ja päällystakki piti jättää narikkaan ja sitten hakea päätiskin babushkalta erillinen kulkulupa, johon täti kirjoitti nimeni, kirjastokortin numeroni ja päivämäärän. Näin olin valtuutettu siirtymään lukusalin puolelle. No, kävin siellä ja totesin, että aina kun alkoi näyttää siltä että netti jollain lailla meinasi ruveta toimimaan, kävi ilmi, että ei se nyt kumminkaan toimi. Lähdin sitten pois, jolloin alakerran babushkan luona kävi ilmi, että pois ei olekaan tulemista ennen kuin käyn hakemassa yläkerrasta leiman kulkulupaani. Jotenkin vähän tämmöistä uumoilinkin... No mutta ensi kerralla ehkä osaan käyttäytyä kirjastossa jo paremmin.

Olen tässä miettinyt, että vois olla kiva käydä harrastamassa jotain muutakin liikuntaa kuin lenkkeilyä. Uinti voisi olla yksi hyvä vaihtoehto. Vaan enpä enää tiedä tuosta sittenkään. Opiskelijakaverini Leena oli käynyt uimahallilla setvimässä mahdollisuuksia, ja oli käynyt ilmi, että paitsi sen seitsemän sääntöä mitä hallissa käyttäytyessä pitää osata ja muistaa, niin uimaan pääsee vasta kun on näyttää lääkärintodistus. Enpä nyt tiedä, kaipaanko uima-altaaseen kuitenkaan ihan niin paljon, että jaksaisin lääkärille sitä varten lähteä käymään. Vaikka kokemushan se olisi sekin toki, kattellaan.

Tänään opiskeltiin pari tuntia venäläistä yhteiskuntaa ja toiset pari keskusteluharjoituksia. Olin hyvin nukkunut ja täysin pirteä kun menin tuonne ensimmäiselle tunnille, mutta se imi kerta kaikkiaan mehut pois. Yhteiskuntakurssin opettaja puhuu kauhean hiljaisella äänellä ja lisäksi ikkunan takaa kuuluu liikenteen melua, käytävältä kaikenlaista hälinää ja kerrosta alempana vielä tehdään jotain poraustöitä. Opettajan puheen kuuleminen vaati niin suuria ponnistuksia, että olin tunnin jälkeen aivan puhki! Onneksi keskustelukurssi on toisentyyppistä, sen aikana aloin taas pikku hiljaa heräillä henkiin.

Lopuksi tässä vieressä vielä kuva sievästä, pienestä huoneesta, jossa asustelen. Turvallisesti kolmen lukon takana.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Veden lorinaa ja talitintin laulantaa

Joo, nyt on kyllä kevät virallisesti tullut. Vesi vaan lorisee ja linnut laulaa, aurinko paistaa lämpimästi ja häikäisten. Aika iso muutos muutaman päivän takaisiin pakkasiin. Keväthän pitäisi olla täällä ainoa vuodenaika, joka on lämpimämpi kuin Tampereella, joten jo oli aikakin.

Kuvassa vasemmalla/ylhäällä näkymä asunnosta toisen lukon takaa, jäljellä enää yksi lukittu ovi ennen itse asuntoa.

Sain vähän lisätietoja eilisestä ekskursiosta. Seuranani ollut porukka oli jonkin karjalaisen yhdistyksen jäseniä. Osa tverinkarjalaisia, osa venäläisiä, mutta kaikki kiinnostuneita karjalaisesta kulttuurista ja sitä kautta myös suomalaisesta. Rukouspaikka metsässä oli paikka, jossa joku merkittävä, Jerusalemista saapunut kirkonmies on asunut vuosina 1390-1415. Viereinen luostari oli ilmeisesti sitten hänen perustamansa ja se toimi aina 1930-luvulle asti. Nyt sitä tosiaan kunnostetaan, joten ehkä siellä munkkielämä lähivuosina jatkuu taasen. Historiallisia seutuja, sano.


Eilen tapasin ohimennen myös Svetan ja Zhenjan pojan, Artjomin, mutta he lähtivät saman tien Svetan äidille yökylään. Olin täten illan yksin kotona ja käytin hyväkseni tilaisuuden katsella venäläistä telkkaria. Eipä siellä mitään suunnattoman kiinnostavia lauantai-iltana mennyt. NTV:llä tosin oli jonkinlainen reportaasi siitä Turun suomalais-venäläisen perheen pojasta, joka on saanut huostaanottopäätöksen. Toimittajat vierailivat perheen kotona ja haastattelivat äitiä sekä suomalaisia viranomaisia, kukin omia näkökantojaan perustellen. En ihan saanut selkoa oliko reportterilla jonkunlainen oma näkökulma asiaan, mutta siltä se vähän vaikutti että huostaanottopäätöstä ihmeteltiin kovasti. Siitäkään en saanut selvää, mikä tilanne jupakassa tällä hetkellä on.

Gazpromin omistamalla ykköskanavalla meni joku järkyttävä japanilaistyyppinen extreme-kisailu ja toisen ison kanavan uutisissa selvitettiin pitkään mistä ilmastonmuutoksessa on kyse. Ilmastonmuutosjutun keskellä pyörähti näyttävä öljy-yhtiö Lukoilin mainos. Näin meillä. Sitten yhdellä kanavalla käsiteltiin vielä Bushin hallinnon harjoittamaa vesikidutusta. Tämä taisi nyt olla se kärkevä toimittaja, jonka ohjelmista Russian Television -kurssilla oli puhe. Ainakin asenne tuntui olevan varsin populistinen ja väkevästi amerikanvastainen.

Tänään kadut lainehtivat vielä pahemmin kuin eilen. Mutta kävin silti päivällä vääntämässä suunnitellun vauhtikestävyyslenkin, mikä ei näissä olosuhteissa ollut todellakaan helppoa. Kyllähän sitä Suomessakin toisinaan on pikkuisen loskakeliä, mutta mihinkään näin naurettavaan siellä en sentään koskaan ole joutunut. Onneksi on nuo Goretex-lenkkarit mukana, niin jalat sentään pysyi jotensakin kuivina. Jalkakäytävät olivat semmoisen sohjon peitossa, että niillä ei vauhdikkaasta juoksemisesta tullut oikein mitään. Haeskelin sitten mahdollisimman kuivia autoteitä, mutta ne olivat järjestään veden vallassa ja/tai liian vilkkaasti liikennöityjä. Yhtä kaupungista ulosjohtavaa tietä sitten kaiken uhallakin liikenteen seassa juoksin, ei ollut kauhean kivaa. Pahimmoillaan vastaan tuli koko kadun leveydeltä puolen metriä syvä lampi, jonka molemmilla reunoilla oli jäinen valli, jonka takana pehmeää lunta reiteen asti. Ja molemmista suunnista tietysti liikennettä samalla. Pientä taiteilua vaadittiin siis, mutta sain nyt jonkunlaisen vähän reippaamman lenkin tehtyä kuitenkin.

Sveta kokkasi tänään viikon parhaan sapuskan! Semmoisissa annoskokoisissa padoissa muheutettiin keittoa, jossa oli perunoita, lihaa, vihanneksia ja sieniä. Älyttömän hyvää! Oliskohan sitä jäänyt vielä illaksi lisää... Muutenkin nuo kotiruuat ovat olleet oikein mainioita, yksinkertaista perusruokaa. Aina on joko jotain lihaa tai kalaa ja lisäkkeenä joko riisiä, perunoita, tattariryynejä tai hapankaalia. Lisäksi omatekoisia suolakurkkuja on aina tarjolla sekä omatekoisia hedelmäkompotteja ja tietysti leipää. Sveta tykkää voidella mulle leivät valmiiksi ja margariiniähän täällä ei käytetä, joten voita tulee syötyä oikein kunnolla...samoin kuin 50-prosenttista juustoa. Myös aamupuurossa on aina valmiiksi kunnon voisilmä. Aamupalalla on lisäksi ollut milloin rahkaa ja jogurttia, milloin nakkeja, milloin täytettyjä blinejä. Nakit onkin ihan uusi lisä ruokavaliooni, niitä on viikon aikana mennyt varmaan yhtä paljon kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Blineissä oli ekalla kerralla täytteenä jauhelihaa, toisella yllätyksekseni kinuskikastike.

Lisäksi aamuisin juodaan aina suomalaista kahvia. Muutenkin aika iso osa ruokatarpeista on Suomesta tuotua. Teetä meillä ei yllättäen ole juotu vielä lainkaan. Olisi siis sittenkin pitänyt tuoda tuliaisiksi kahvia eikä teetä.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Pyhäinjäännöksiä ja kevään ensi sade

Eilen iltapäivällä kuljailin vielä aika pitkään kaupungilla. Löytyi toisen maailmansodan muistomerkki, ikuinen tuli, Pyhän Mikaelin kirkko, joku toinenkin sotamuistomerkki johon uusin nimi oli kirjattu v. 2005, Himik-stadion ja kaikenlaista muuta. Iltapäiväruuhkassa tuli vastaan myös yksi pyöräilijä, ensimmäinen jonka olen Tverissa nähnyt!

Eilen sateli lunta semmoiset 5-10 cm lisää, ja kotimatkalla näinkin kun Volgan rannalta kerättiin uutta lunta muovikasseihin, ilmeisesti juomavedeksi? Hanavettähän täällä ei voi juoda. Kotiin mun ei ole kuitenkaan tarvinnut pullovettä ostaa eikä lunta roudata, sillä isäntäväellä on lähdevettä isot varastot.

Täksi päiväksi sää sitten muuttui ja saapui ensimmäinen vesisade sitten syksyn. Märkyyden ja loskan määrä on juuri niin uskomaton kuin aavistelinkin. Rapa roiskuu oikein olan takaa, ja kaikessa harmaudessaan ympäristö on juuri niin lohduttoman näköinen kuin se parhaimmillaan voi olla. Tämmöisesta kai se kuuluisa slaavilainen melankolia kumpuaa?

No, satoi tai paistoi, mutta Sveta oli luvannut viedä mut tänään retkelle, ja niin tapahtuikin. Odotin kyllä hieman toisenlaista retkeä, luulin että mennään henkilöautolla Svetan ja Zhenjan kanssa kolmistaan jonnekin maalle. Mutta Zhenja jäikin kotiin ja Sveta ajoi mut keskustaan ja pani siellä tyhjään bussiin kokottamaan. Hetken perästä hän palasi, mukanaan pari-kolmekymmentä tveriläistä, ja retki tehtiinkin tällä porukalla bussitse. Matkanjohtajana toimi Sveta.

En ole ihan varma mitä jengiä matkakaverini olivat, mutta ainakin moni heistä opiskeli suomea, Svetan opissa! Jouduin esittäytymään koko porukalle suomeksi, ja pianhan sieltä yksi täti tuli suomeksi juttelemaankin. Ihan hirveän monta lausetta ei vielä osannut, mutta auliisti kertoi mm. palkkansa (n. 220 euroa/kk).

No ei siinä mitään, bussi vei ensin keskustan kirkolle, jonne mentiin käymään. Sveta kertoi porukalle jotain faktoja paikasta, itse en siellä hälyssä saanut mitään selvää puheesta. Mutta jonkun pyhimyksen jäännökset siellä olivat, mitkä olivat ilmeisesti suurimman kiinnostuksen kohteena. Pyörin siinä sitten itsekseni puolisen tuntia ympäri kirkkoa seuraamassa ihmisten toimia. Tuohuksia paloi vähän joka puolella, niin että kirkossa oli hieman usvaista. Ikoneja oli myynnissä pitkä rivi. Ja sitten oli tämän jonkun pyhimyksen sarkofagi yhdessä nurkassa. Ihmisiä tuli ja meni yhtenään.

Bussiin palattua ajettiin sitten ulos kaupungista ja päädyttiin niin huonolle tielle että ihmettelin miten tällä kelillä iso bussi pystyi sitä edes ajamaan. Siellä oli kohteena satoja vuosia vanha, pieni luostari, joka oli käsittääkseni 1930-luvulla tuhottu täysin. Nyt sitä pikku hiljaa kunnostettiin. Luostarissa meidät otti vastaan pitkäpartainen ja harvahampainen isä Georgi, jonka johdolla koko porukka käveli metsän puolelle. Metsään oli pystytetty jonkinlainen pyhäkkö ja kosolti ikoneja, sekä kaivo, josta ilmeisesti pystyi nostamaan jonkinlaista pyhää vettä. En ole taaskaan varma ymmärsinkö oikein, mutta tämä saattoi olla paikka josta on löydetty jonkun pyhimyksen jäänteitä joskus.

Koko jengi kokoontui ulkoilmassa mäntyjen katveessa olevan ikonostaasin taakse ja siellä isä Georgi piti ilmeisesti jonkinlaisen hartaushetken. Valitettavasti en hänen puheestaan juuri mitään ymmärtänyt, mutta varmasti viisaita puhui. Pitänee kysellä Svetalta kotona mistä oli oikein kyse. Puolisen tuntia siinä seisottiin, ristinmerkkejä tehtiin lukemattomia ja jonkunlaisen rukouksen Georgi ainakin sinä aikana veti läpi, ja sitten lopuksi vielä luki listalta jokaisen läsnäolijan nimen. Lienikö joku siunaus tms., mene ja tiedä.

No, tämmöinen reissu kuitenkin. Neljä tuntia se kaikkinensa kesti. Ihan mielenkiintoista oli ja erilaista kuin mikään missä olen koskaan ennen ollut, mutta vähän häiritsi että en ihan saanut kiinni mistä tässä loppujen lopuksi oli kyse.

Se on semmoinen tveriläisen lauantai.

Ihmettelin Svetalle sitäkin, kun täällä tosi monessa autossa on tummennetut lasit, niin että ei yhtään näe mitä auton sisällä on. Kai semmoinen kuitenkin täälläkin kiellettyä on? Kuulemma on joo, mutta tummennetut lasit ovat myös muodikkaat, ja venälaiselle muoti on kaiketi lakia suurempi auktoriteetti. Selkispä sekin.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Kännykkäliittymä ja Tverin historiaa

Mjoo, nyt alkaa pikku hiljaa tuntua siltä, että uuden ympäristön ensi-innostus alkaa tasaantua ja elämä tuntuu arkisemmalta. Mikä varmasti kuuluu asiaan ja on hyväkin niin. Viereisessä kuvassa asunnon aula postilaatikkoineen, eli näkymä joka avautuu kun on kuljettu ensimmäisestä lukitusta ovesta, ulko-ovesta.

Eilen sain rekisteröitymisen kuntoon sekä maahantulokortin takaisin ja kun hieno venäläinen opiskelijakorttikin on jo olemassa, niin byrokratian puolesta olen valmis maahan toviksi jäämään. Kävin eilen myös ostamassa paikallisen kännykkäliittymän. Myyjä esitteli jonkun prepaid-tuotteen, jossa puhelut ja viestit maksoivat jotain-mitä-lie ja netti 7 ruplaa per mega. Kun kysyin onko vaihtoehtoja missä netti olisi halvempi, niin se veti tiskin alta jonkun käsinkirjoitetun lapun, jossa luvattiin Super-Internet olikohan se 3,50 ruplaa per mega. Aikamme toisillemme jotain selviteltyämme sitten sain kai jommankumman näistä, jälkimmäisen ainakin mielestäni pyysin, mutta epäselväksi jäi mitä sieltä lopulta sitten tuli. No, onpa joku nyt kuitenkin ainakin ja tuntuu toimivankin hyvin, paitsi että saldonäyttö ei kylläkään pelaa.

Shoppailin myös vähän lisää musiikkia (toiseen kokoelmaan joku oli miksannut Zemfiraa ja Rammsteinia...hmmm) sekä elokuvaversion Tshehovin Sairashuone numero 6:sta. Meillähän on tuolla yliopistolla ihan oma sairashuone numero 6, sillä 11 hengen opiskelijaporukkamme kulkee siellä numerolla 6. :) Kaikki oppitunnit mennään tällä samalla porukalla ja samassa (sairas)huoneessa, opettajat sentään vaihtuu, niitä on neljä. Jotenkin outoa, kun on tottunut siihen että eri kursseilla on aina ihan eri ryhmät ja salitkin vaihtelee.

Samasta kaupasta ostin myös venäjänkielisen pelin läppärilleni, mutta ei olis varmaan kannattanut kun heti sitä asennettaessa rupesi virusskanneri huutelemaan troijalaisista. :) No, siivoilin virukset pois ja tuntui se peli toimivan, ja tosiaan antaakin melkoisen kielikylvyn. Sen verran raskasta vaan että ei sitä kauan jaksa kerralla, mutta hyvä niin.

Tänään tulin aamulla ekaa kertaa ratikalla kämpiltä yliopistolle, mikä oli aikamoista matelemista ja kesti tasan puoli tuntia. Kävellen tuon matkan menee helposti 40 minuuttiin, joten eipä tuossa juuri aikaa voita. Opiskeluissa ei tänään ollut ohjelmassa muuta kuin kiertokävely keskustassa + visiitti Tverin alueen museoon. Melkoisessa pyryssä ja viimassa käveltiin jonkin aikaa opettajan johdolla ja museossa saatiin sen omalta oppaalta kiertokäynti. Enhän siitä puhetulvasta läheskään kaikkea tajunnut, mutta se ainakin kävi selväksi että Tverin alue on kooltaan yhtä iso kuin Tanska ja Sveitsi yhteensä ja että täällä on neljän suuren joen lähteet, mm. Volgan ja Dneprin. Alun perin alueella on asunut suomalais-ugrilaisia heimoja, mutta jostain 800-luvulta lähtien seutuja ovat asuttaneet lähinnä slaavit.

Tverin kaupunki on perustettu jo vuonna 1135, mikä tekee siitä 12 vuotta Moskovaa vanhemman. Nykyisen keskustan vieressä on aikoinaan ollut linnoitus, joka kuitenkin tuhoutui lopullisesti ilmeisesti joskus 1700-luvulla riehuneessa tulipalossa, joka pani koko kaupungin muutenkin maan tasalle. Katariina Suuri otti Tverin jälleenrakennuksen jotensakin sydämenasiakseen ja ilmeisesti hänellä olikin tapana levähtää paikallisessa palatsissaan matkustaessaan Pietarin ja Moskovan väliä. Jälleenrakennuksen asemakaavassa ja arkkitehtuurissa sanottiin otetun mallia Pietarista, mutta suoraan sanoen, ei sitä ainakaan tänä päivänä suuremmin huomaa.

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset etenivät sotaretkellään ilmeisesti juuri tänne asti, mutta eivät pitemmälle. Muutaman vuoden saksalaismiehitys 1940-luvulla kuuluu siis kaupungin historiaan. Neuvostoliiton aikana kaupunki sai nimen Kalinin, sen kunniaksi Neuvostoliiton vuosien 1919-46 "valtionpäämies", Mihail Kalinin oli täältä kotoisin. Mutta Uusi Venäjä on palauttanut vanhan nimen, Tver, takaisin.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Perunakaupoilla konsultoimassa

Viereisessä kuvassa sisäänkäynti taloomme. Nyt kun pariin päivään ei ole tullut lunta, niin kaupungin työntekijät näyttävät siirtyneen lumen harjaamisesta jään hakkaamiseen. Jalkakäytävät ovat tosiaan täysin jään peitossa, ja kyllä niissä hakattavaa piisaakin.

Eilen laiskottelin taas ratikalla kotiin, tällä kertaa ei esitetty vaatimuksia pysäkin nimen tietämisestä. Vieläkään en tosin osannut lähimmällä pysäkillä jäädä pois.

Kävin lenkillä taas puutaloalueella, koska sieltä löytyi yksi täysin kuiva, asfaltoitu katu. Mikä lie kaasuputki siinä kulkee, mutta joka tapauksessa parisataa metriä erinomaista juoksualustaa on siinä. Siinä sitten tahkosin pienen vetoharjoituksen paikallisten asukkaiden ja koirien iloksi.

Aina kun palaan lenkiltä Sveta kysyy huolestuneena että kävikö koiria kimppuun. Vielä ei sellaista ole tapahtunut, vaan vapaana kuljailevia koiria tuntuu lenkkeilijä yllättävän vähän kiinnostavan. Kiinniolevat kyllä möykkäävät, mutta onneksi aidan takana.

Poikkesin myös lähisupermarketiin, jossa oli oikein mukava asioida, sillä minua kohdellaan kuin paikallista asukasta ikään. Eräs setä kysyi minulta neuvoa perunoiden valinnassa ja toinen täti oluen. Ilmeisesti normaalisti perunat ostaa emäntä ja oluen isäntä, joten tukea päätöksentekoon tarvittiin. :) Nää on ihan mahtavia tilanteita, tulee sellainen olo niin kuin muka melkein kuuluisi tähän yhteisöön.

Iltasella syötiin lohta ja hapankaalia. Sveta käy varhain aamuisin erilaisissa jumpissa ja kovasti harmitteli kun ohjaaja oli siellä neuvonut ettei illalla saisi syödä kuin kefiiriä. No, otti hänkin siinä kyllä pienen lautasellisen lohta sentään.

Tänä aamuna alkoi viimeinenkin kurssi, jossa tutustutaan venäläiseen yhteiskuntaan ja historiaan. Katseltiin uutispätkiä netistä ja lueskeltiin sanomalehtiä. Hmm, pitäisi ilmeisesti yrittää jaksaa ja ehtiä iltaisin vähän kämpillä seuraamaan mitä kaikkea TV:ssä näytetään. Se on vaan vähän hankalaa, kun olohuoneemme on samalla isäntäväen makuuhuone ja he menevät aikaisin nukkumaan.

Semmoisen huomion voisin vielä tähän loppuun lisätä, että vastoin kaikkia odotuksia, autoilijat tuntuisivat täällä olevan jalankulkijoille keskimäärin hyvin kohteliaita. Sinänsä oikein mukavaa, mutta lienee silti paras olla luottavatta heidän kohteliaisuuteensa liikaa, kun aina silloin tällöin kuitenkin siellä seassa on joku koheltajakin.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Kirjakaupassa ja ompelimossa


Yksi päivä lisää Tverissä takana. Eilen kokeilin ekaa kertaa ratikkakyytiä kotiin. (Viereisessä kuvassa muuten kotitalomme sisäpihalta nähtynä, asunto on katutasossa, keskellä ilmeisesti oikeanpuoleinen.) Jostain syystä rahastajamummon oli välttämättä tiedettävä minkänimisellä pysäkillä aion jäädä pois, mutta enhän sitä tiennyt. Vannotti jatkossa kulkemaan semmoisen lapun kanssa mihin pysäkin nimi on kirjoitettu jos en kerran muuten muista. Heh. Itse asiassa siinä kotipysäkilläni ei edes lue mitään nimeä, mutta Sveta tiesi kertoa että se on Leningradskaja Zastava ja että nimi tulee siitä että ammoisina aikoina siinä on kulkenut kaupungin raja.


Iltapäivällä ehdin pienelle lenkillekin aurinkoisessa pakkassäässä. Heti muutaman korttelin päässä kotoa näin lapsia hiihtämässä ison kerrostalon pihassa jotain 100-200 metrin pituista rinkulaa, näky jota ei hevillä taida Suomesta enää löytää. Sitten kiertelin Volgan pohjoispuolen pittoreskejä puutaloalueita. Volgan sivujoelle Tvertsalle saavuttuani hämmästyin kun joella oli kymmeniä kajakkimelojia, olinhan samassa joessa vähän matkan päässä nähnyt pari päivää aiemmin hiihtäjiä. Mutta tähän kohtaa valui putkesta jostain kuumaa vettä ja joesta oli jonkunlainen pätkä täten sulana ja melontakelpoisena. Gorkinkatua pitkin takaisin kotiin palaillessani ihmettelin yhdessä kohtaa että koisaapa joku koira harvinaisen rauhallisesti keskellä jalkakäytävää. Kunnes huomasin pään alla verilammikon ja tajusin että sehän taitaa olla jäänyt auton alle. Aivan hengettömänä virui. :(

Illalla syötiin taas herkkuja kämpillä ja Sveta ryykäsi tapansa mukaan aukomaan ja sulkemaan huoneeni ikkunaa, hän kun ei millään usko että osaisin itse pitää huoneen lämpötilan mieleisenäni. :)

Tänään mulla oli aikainen herätys kun luennot alkoivat jo kasilta, ja täten pääsin Zhenjan kyydissä yliopistolle. Sen verran oli kyllä aamuruuhkaa että ei autokyyti paljonkaan kävelyä nopeampi edes ollut...eikä varmaan yhtään ratikkaa nopeampi. Mutta täällä taitaa vallita sama mentaliteetti kuin Suomessakin että autolla pitää mennä joka vain suinkin voi. Olihan siinä tunnelmaa kun rapsakassa 14 asteen pakkasessa puksutettiin menemään ja yritettiin vastaanpaistavaa aurinkoa vasten läpi huurteisen tuulilasin saada selvää mitä liikenteessä tapahtuu. Jotenkin tässä oli jotain sellaista, millaista Venäjällä kuuluu ollakin. :)

Kirjallisuuskurssi alkoi tänään, ja vaikuttaa työläältä. Käytiinkin Peten kanssa heti luentojen jälkeen tutustumassa kehutun Bukinist-antikvariaatin valikoimaan, ja mukaani tarttui kolme klassikkonovellikokoelmaa, jotka köyhdyttivät minua 1,60 eurolla. Syötiin lounaaksi seljankaa ja bulgarialaista salaattia, ja sitten etsin käsiini Svetan neuvoman ompelimon keskustasta, jotta saisin takin vetoketjun korjattua. Se löytyikin yllättävän helposti ja korjauskin oli helppo ja nopea toimenpide, joka velotti kukkaroa 1,50 eurolla. Kätevää.

Sen jälkeen en olekaan ehtinyt muuta kuin istua wifi-kahvilassa, mikä nyt jo riittäköön.

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Ekat oppitunnit takana


Talvi sen kun jatkuu Tverissä. Pakkasta riittää ja vaihteeksi aurinko paistaa. Aamulla lumisen ja aurinkoisen kaupungin halki yliopistolle kävellessä melkein alkoi ihan harmittaa että kohta on kevät. Tuota lunta kun on sen verran että lienee tiedossa kunnon loskakelit. No toisaalta vähän lämpimämpi keli sopis mulle hyvin nyt kun Haglöfsin takin vetskari hajosi lopullisesti ja pitää kuljailla ympäriinsä takki auki.

Ylläolevassa kuvassa on kotikatuni, Pereulok Nikitina. Tai oikeastaan sen pikkuinen poikkikatu, jonka varrella kotitalo on. Seuraavissa osissa mennään pikku hiljaa lähemmäs kohti asuntoa. :)


Eilen illalla kotiin kävellessä osuin pikkuiseen CD- ja DVD-kauppaan, ja pitihän sitä käydä vähän tutkimassa. Hurjan paljon venäläisiä elokuvia ja TV-sarjoja olisi tarjolla mitättömällä hinnalla, mutta kuinkahan monta jaksan kotiin kantaa... Toistaiseksi tyydyin kolmelle DVD:lle tungettuun DDT:n tuotantoon, sitä ei kerta kaikkiaan voinut ola kuudella eurolla ostamatta. Lyriikat ja kaikki mukana!

Tänään aloitettiin opiskelut, ohjelmassa oli puolitoista tuntia perehtymistä kirjoittamisen taiteeseen ja toiset puolitoista puhetaitoihin. Ainakaan mitään mahdottoman vaikeita meiltä ei tunnuta vaativan, opetus oli oikein selkeää ja hitaasti etenevää, mitään epäselvyyksiä ei jäänyt. Kotiläksytkin tuntuvat ainakin tässä vaiheessa kun ovat vielä tekemättä ihan kohtuullisen kokoisilta.


Keskustelutunnilla tehtiin semmoinen juttu missä piti paria silmiin katsomalla kuvitella millainen hän on ollut lapsena ja millainen on vanhuksena sekä miten nykypäivänä käyttäytyy jos on yksinään liikkeellä jossain oudossa paikassa. Parikseni osui opettaja Oksana, joka taitaa olla melkoinen ihmistuntija kun osasi kuvata sekä lapsuuteni että nykyhetken varsin tarkasti tuosta noin vaan! Hänen analyysinsä oli että en mielelläni ota ensimmäisenä kontaktia outoihin ihmisiin ja että seurassa, jossa en tunne muita kovin hyvin, keskustelen mieluiten vain sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa on jotain yhteistä. Ei menne ihan kauhean pahasti metsään se. Lapsuudestakin osasi nähdä että leikin mielelläni yksin ja että asuin puutalossa metsän lähellä. Ei paha!

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Tverilisaatio on tapahtunut


Pääsin siirtymään Pietarista Tveriin maan nopeimmalla, vasta-avatulla Sapsan-junalla. Normaali matka-aika lähes puolittuu sillä eikä meikäläisenkään tarvinnut talvisten maisemien vaihtuessa tällä välillä vanhentua kolmea tuntia enempää.

Majoittajani Sveta ja Zhenja olivat junaa vastassa ja heidän avullaan kaikki Tverissä onkin sujunut helposti. Sveta laittaa ruokaa niin taajaan, että en meinaa löytää rakoa lenkillä käymiseen kun jatkuvasti on maha täynnä. Perunamuusia, kanaa, riisiä, tattariryynejä, nakkeja ja erilaisia kompotteja on koko viikonloppu tankattu. Ja aamiaiseksi rahkaa jogurtin kera + lättyjä ja suomalaista kahvia. Röyh.

No pääsin tunnin lenkilläkin sunnuntaina käymään. Kelit ei vaan ole vielä kovin häävit, täällä kun on talvi parhaimmoillaan. Lumisilla ja jäisillä kaduillakin pystyy kuitenkin jotenkin hölkkäilemään. Volgan rantakatuja kiertelin. Oli muuten juhlavaa nähdä ensimmäistä kertaa elämässään Volga! Kovin vuolaana se ei tähän aikaan vuodesta vielä virtaa, vaan on jäässä. Sulaa vettä kyllä näkyy paikka paikoin, mutta silti kohtalonuskoiset venäläiset näkyvät huoletta kävelevän, pilkkivän ja hiihtävänkin sen jäällä. Ihan mahdottoman leveäkään Volga ei näin yläjuoksulla ole, mutta kyllähän nuo sillat varmaan parisataa metriä pitkiä kuitenkin on.

Asustan ihan Volgan vieressä, muutaman kilometrin päässä keskustasta ja yliopistosta kunnon kerrostalolähiössä. Asunto on katutasossa, pieni mutta hyväkuntoinen ja viihtyisä. Perheen poika opiskelee Moskovassa, joten saan asua hänen huoneessaan.

Emännälläni Svetalla on tverinkarjalaiset juuret, mutta karjalan kieltä hän ei itse enää osaa. Sen sijaan tuntuu kyllä osaavan yllättävän paljon suomea! Isäntä Zhenja on kotoisin Ukrainan Simferopolista. Pystyn keskustelemaan isäntäväen kanssa yllättävän hyvin, varsinkin Sveta osaa puhua hitaasti ja selvästi niin että jäyhä tsuhnakin ymmärtää. Zhenjan venäjästä tajuan suunnilleen saman verran kuin kunnolla savoa viäntävien puheesta.

Sunnuntaina tehtiin pieni kaupunkikierros ja poikettiin kahdessa kirkossa. Alan pikku hiljaa hahmottaa, että uskonto on venäläiselle ihan toisella lailla tärkeä asia kuin suomalaiselle. Kaupungin pääkirkon pihalla oli aivan uskomattoman pitkä jono pakkasessa värjötteleviä tveriläisiä. Suurin osa jonottajista oli eläkeikäisiä naisia, mutta kyllä seassa oli kaikenlaista väkeä nuorista miehistä alkaen. Jonon päästä ruuhkaiseen kirkkoon kesti varmasti useita tunteja, mutta kärsivällisesti jengi vaan jaksoi odottaa. Syy oli kuuleman mukaan Pyhän Nikolain päivä, ja silloin kaikki haluavat käydä juuri tässä kirkossa. Sen kyllä huomasinkin, että kaupungin lukuisat muut kirkot näyttivät olevan aivan tyhjiä.

Aikamoista. Suomessa tämmöisiä jonoja näkee vain yökerhojen oven takana ja satuelokuvien ennakkonäytösten lipunmyynnissä, josko niissäkään. Sveta selvitti mulle, että ortodoksisen uskon ansiosta venäläinen ei koskaan tunne oloaan yksinäiseksi. Eipä kai niin kun koko päivän seisoo siellä pakkasessa satojen sieluntovereiden kanssa! Jos kohta ystävien kanssa venäläisellä muutenkin taitaa olla taipumus seurustella meikäläisiä enemmän.

Tässä kulttuurissa on vielä paljon ymmärrettävää. Mutta yllättävää oli se, että eilen joku paikallinen kysyi multa makkarakaupan sijaintia. Ilmeisesti ainakin ulospäin menen satunnaiselle ohikulkijalle toisinaan venäläisestä. Круто. :)

Tänään maanantaina aloitettiin opiskelut. Tai eihän me ehditty muuta tehdä kuin puuduttava tasokoe, sen jälkeen jengi hajaantui tahoilleen. No, käytiin pienemmällä porukalla sitten tutustumassa yliopiston ruokalan antimiin ja todettiin ne hyviksi. Hetki pyörittiin vielä kaupungilla, kunnes tulin tänne wifilliseen kahvilaan käymään. Saman tien kun alas istuin niin joku ukko tuli mesoamaan jotain aivan käsittämättömiä juttuja eikä lopettanut ennen kuin poikansa saapui noutamaan ukon pois. Lieneeköhän tuttu tapaus muillekin opiskelijoille?

Luennot alkanee huomenna, jäämme odottelemaan niiden antia.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Kotimaa kun taakse jäi

Lomapäivät Pietarissa alkavat olla ohi. Tai ei tämä nyt ihan pelkkää lomaakaan ole ollut, mutta melkein kuitenkin.

Pietarin bussi löytyi Helsingissä helposti ja matkahan menikin rattoisasti yllättäen repun niskataskuun ilmestyneestä musiikkilaitteesta mainiota matkamusaa kuunnellen. Bussi oli aivan täynnä, mutta muita suomalaisia ei näkynyt, paitsi mitä nyt joku kävi tupakkaa matkanjohtajalta ostamassa. Pysähdyttiin ostoksille Disan kalakauppaan ja Vaalimaan Raja-Marketiin ja viivyttiin jonkin aikaa rajalla, joten matka kesti kahdeksisen tuntia. Ei hullumpi kyyti silti, vaikka rahastaja pimittikin multa viiden euron vaihtorahat. Enpä jaksanut kuitenkaan mokomasta nostaa numeroa. Iltapimeällä kun lopulta ylitettiin Nevaa, niin soittolistalla pärähti viimeisenä kappaleena "Kotimaa kun taakse jäi". Kivaa. :)

Pietarissa kuljailin kaksi päivää ympäriinsä, joka paikkaan menin kävellen joten kilometrejä taisi kertyä aika hyvin. Täällä on jalkakäytävät juuri niin huonossa kunnossa kuin aavistelinkin, vettä, jäätä ja sohjoa riittää. Onneksi tuli otettua mukaan vedenpitävät lenkkarit. Katoilta kans putoilee kaikenlaista niskaan ja sen viereen.

Suuntasin ensin piiritysmuseoon, jossa garderoobin babushka jututti pitkään ja kehotti lukemaan erilaisia teoksia Leningradin piirityksestä. Itse museo oli vähän erilainen kuin olin odottanut. Siellä oli paljon esillä sodanaikaista propagandaa ja kaikenlaista juttua rintamalta, mutta siellä ei juurikaan esitelty tavallisen leningradilaisen arkea piirityksen aikana, mikä oli pettymys. Silti se oli mielenkiintoinen paikka ja paljon oli Suomi-aiheistakin materiaalia esillä. Leningradin piiritystähän ei ainakaan minun mielestäni voi oikein pitää edes sotatoimena, kyse oli ennemminkin kansanmurhasta. Hitler ei edes yrittänyt vallata kaupunkia, vaan näännyttää kaikki sen asukkaat nälkään ja sitten tuhota koko paikan. Tähän tietysti tarvittiin suomalaisten apua ja talvisodan katkeroittamat suomalaisethan auttoivat. Karua, että oma kotimaa on ollut näin hiljattain osallisena, joskin passiivisesti, kansanmurhaan, jossa systemaattisesti tapettiin lähes miljoona siviiliä. Ja sitten Suomessa kiistellään siitä lähetettiinkö muutama juutalainen keskitysleirille vai ei.

No, nykyään Pietarissa voidaan taas hyvin ja paksusti eikä leivän sekaan tarvi enää panna sahanpurua, ja hyvin olen syönyt minäkin. Bliniä, pelmenejä, kalakeittoa, shashlikia ja muita herkkuja. Kalakeittoa (ух́а) tilatessa tosin pyysin korvaa (́ухо), mutta oikea tuote sieltä silti tuli. Pelmenejä tilatessa oli tiukka tilanne, kun ruokaravintola oli juuri muuttunut yllättäen tanssiravintolaksi ja kaksi tanssijaa kaatui tarjoilijani päälle kun olin tekemässä tilaustani.

Ekan päivän aurinkoiseen sightseeing-kiertueeseen mahtuivat myös Smolna ja Taurian puisto, ja tulipa vastaan säilötty Rasputinin peniskin. Tokana päivänä piti puskea hirveässä lumimyräkässä, mutta sain vaellettua niin Pietarin mökille kuin luonnontieteelliseen museoon ja Kunstkameraan kuin venäläiseen museoonkin. Luonnontieteellisen museon täytettyjen eläinten määrä hämmensi, kokoelma on todellakin valtava. Esilläollut kokonainen mammutti oli silti yllättävän pieni. Kunstkameran epämuodostuneiden sikiöiden kokoelma oli myös hämmentävä, mutta toisaalta saman lafkan antropologiset näyttelyt olivat yllättävänkin laadukkaita. Venäläisessä museossa loppui taas kerran aika kesken, mutta nyt pääsin sentään jo Volgan lauttureille asti. On se kyllä oudon selittämättömällä tavalla kiehtova teos. Vaikuttavaa oli nähdä myös Shishkinin "Talvi", joka kauempaa katsottuna näyttää aivan erehdyttävästi erityisen taitavasti otetulta valokuvalta.

Mutta Pietari oli nyt tällä erää taas tässä. On se kyllä hieno kaupunki, toivottavasti tänne vielä tämän vuoden kuluessa palaan. Muut lienevät jo Tverissä ja omakin junani lähtee sinne parin tunnin kuluttua.

Kuvia Pietarista on osoitteessa http://www.flickr.com/photos/keemeli/sets/72157623475987469/

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Lähtötunnelmat

Viimeinen päivä kotona alkaa olla pulkassa. Aloin viimein pakkaamisen ja totesin, että pelkästään sanakirjat painavat 3,5 kg. Kyllä nuo rojut silti tuntuisivat rinkkaan ja reppuun mahtuvan.

Huomenna on se päivä, jolloin 90 päivän opiskeluviisumini ("курсы") Venäjälle tulee voimaan. Aloitan kymmenen viikon mittaisen opiskeluni Tverin valtiollisessa yliopistossa tosin vasta ensi maanantaina (kai?), mutta toki haluan siirtyä maahan heti kun se on mahdollista. Suunnitelma on herätä huomenna aikaisin, siirtyä junalla Helsinkiin, juoda aamukahvit Lepen kanssa ja hypätä aamupäivällä Pietariin suuntaavaan venäläiseen bussiin. Näistä busseista mulla ei ole aiempaa kokemusta, mutta kuulopuheiden mukaan niitä aamupäivällä olisi siellä päivystämässä. Pitää siis käydä tarkistamassa tilanne. Jos kyytiä ei löydykään, niin ainahan voi sitten hypätä iltapäivällä Repin-junaan.

Meininki on oleilla parin yön yli Pietarissa ja siirtyä ehkä perjantaina jonnekin Pietarin ja Tverin väliin vielä yhdeksi yöksi pikkukaupungin tunnelmaa aistimaan. Volgan rannalle Tveriin pitäisi saapumani sitten lauantaina iltapäivällä, jolloin varmaankin pääsen näkemään millaiseen paikkaan minut Tverissä majoitetaan.

Lähtövalmistelujen ollessa jo näin pitkällä alkaa jännistys ja haikeus pikku hiljaa hiipiä sieluun. Into kokea Venäjää on kuitenkin kova. Koitan toisinaan muistaa kirjoitella tänne slaavilaistia tunnelmia kevään varrelta, aika näyttää miten aktiivinen jaksan olla.