Kevät etenee

Kevät etenee nyt hyvää vauhtia. Öisin ei ole enää pakkasta ja päivät paistaa aurinko, lämpötilakin alkaa havitella jo lukemia toiselta kymmeneltä. Eilen oli lenkkeilykelikin jo niin hyvä, että viihdyin kadulla puolisentoista tuntia. Joenrannan muutaman kilometrin mittainen kävelyväylä on jo ihan sula, mutta Voitonpuisto oli vielä niin veden vallassa, että siellä ei kyllä pystynyt juoksemaan.

Tänään ei ole tapahtunut mitään ihmeempiä. Istuin neljä tuntia oppitunneilla ja sitten fiilistelin pitkään aurinkoisella Volgan rannalla maailman menoa. Niin joo, kahden viikon odotuksen jälkeen hakemukseni meni viimein byrokratian rattaista läpi ja nyt pystyn käyttämään myös yliopiston WLANia, ei ole siis pakko tulla aina kahvilaan. Tosin nyt kuitenkin tulin kun ajattelin syödä samalla, mutta unohdin ettei tässä Taun-kahvilassa olekaan kunnon ruokia...joten vetelen kaikkia makeita piirakoita nälkääni sitten.

Alla vähän kuvasatoa viime viikolta.

Tapahtumarikas viikonloppu

Onpas ollut kiirusta sen verran ettei nettiin ole kerinnyt. Tänä aamuna Venäjällä herättiin uutiseen, että Moskovan metrossa on itsemurhaiskussa kuollut n. 35-40 ihmistä. Pari tuntia iskun jälkeen viikkomme yliopistolla alkoi Venäjän yhteiskuntaa esittelevällä kurssilla. Harmi, että juuri sillä kurssilla meille ei ole sattunut kauhean hyvä opettaja, ja hän ei saanut tunnilla aiheesta irti oikeastaan mitään. Ei saanut uutisvideoita netistä näkymään (eikä kyllä läppäriäänkään seinälle heijastettua) eikä osannut muulla tavoin asiaa käsitellä. Joten käsittelimme sitten ihan muita juttuja.

Viikonloppuna tapahtui muutenkin jänniä, kun seitsemän opiskelijakaveria lauantaina joutuivat Moskovan junassa ilmeisesti Pietarin Zenitin futishuligaanien ilkivallan uhreiksi. Huligaani oli tullut suihkuttamaan jotain kaasua junan vaunuun ja siitä ihmiset panikoitumaan ja ovelle tungeksimaan. Mitään vahinkoa ei onneksi tapahtunut, mutta saattaa olla joillakin kynnys nousta paikalliseen elektritshkaan noussut. Keskustelukurssin opettaja antoi meille neuvoksi, että ei kannata mennä Moskovaan silloin kun Zenitillä on siellä peli. :)

Oma viikonloppuni meni rauhallisemmissa ja kulttuuripitoisissa merkeissä. Perjantaina yliopistolla oli parin tunnin tilaisuus, jossa yritettiin tutustuttaa ulkomaalaisia ja venäläisiä opiskelijoita toisiinsa. Käytännössä kokoonuttiin isoon saliin, jossa oli erilaisia ohjelmanumeroita, pelejä ja leikkejä. Ryhmä suomalaisia opiskelijoita lauloi Volgan ja Tverin suomalais-karjalaisesta seurasta oli erilaisia laulajia ja tanssijoita, jotka esittivät lähinnä venäläisiä lauluja suomalaisin sanoin. Yksi pikkupoika lauloi suomeksi Minä soitan harmonikkaa ja esityksen lopussa vähän isompi poika ilmestyi breikkaamaan sen tahdissa. Yksi esiintyjistä oli tuttukin edellisviikonlopun "hartaushetki korvessa" -reissustani. Iltama huipentui Anrin vastaopeteltuun Finlandiaan huuliharpulla! Pitää vaan toivoa ettei paikallinen lehdistö tai Duuma saa vihiä, että tämmöistä musiikkia suomalaisopiskelijat Tverin kansalle esittävät... :)

Lauantai oli mielenkiintoinen päivä, pääsin käymään Svetan äidin luona Lihoslavlissa. Matkaa taitettiin muutama kymmenen kilometriä, kunnes saavuttiin tähän n. 16 000 asukkaan pikkukaupunkiin, jossa asuu paljon tverinkarjalaisia. Kylään saapuminen olikin vähän samanlainen aikamatka kuin Vienan Karjalan runokylät. Tiet olivat semmoisessa kunnossa, että vaati aikamoisen sompailun päästä Antonina Petrovnan 80-vuotiaan puutalon luo. Lopulta kuitenkin sinne pääsimme ja emäntä otti vieraan iloisesti vastaan. Antonina Petrovnan äidinkieli on tverinkarjala, mutta valitetavasti hän ei sitä lapsilleen ole Neuvostoaikana uskaltanut opettaa ja täten Sveta ei karjalaa osaa. Yhä edelleen äiti ujosteli puhua karjalaa, jota olisin mieluusti vähän kuullut. Pitkän suostuttelun jälkeen hän suostui lopulta sanomaan "tule tänne", mikä kuulostin ihan murteelliselta suomelta. Tverinkarjalaiset ovat muuttaneet Karjalasta tänne 400 vuotta sitten ja kieli on Karjalassa puhutusta muuttunut sen verran, että Svetan mukaan nämä kaksi ryhmää eivät enää ymmärrä toistensa kieltä.

Pääsin tutustumaan myös Antonina Petrovnan luona asuviin kissoihin, Pussiin ja Vaskaan. Pussi on vuoden vanha Svetan ja Zhenjan entinen kissa, joka kasvoi ulos kaupungista, ja pyydystää nyt Lihoslavlin lihavia hiiriä. Pussi on pikkuinen, 3-kiloinen kissa, jolla on valtavan paksu ja pörröinen turkki, joten kissa näyttää paljon isommalta mitä onkaan. Vaska sen sijaan on jo iäkkäämpi uros eikä enää jaksa suuremmin leikkiä pikkuisen kanssa. Mutta rukki toimii!

Käytiin Lihoslavlin torilla ostoksilla. Kylläpä olikin isot markkinat niin pienellä paikkakunnalla! Aika kuhina kävi, kun äijät hakkasivat erilaisia ruhon osia kuorma-auton lavalla myyntiin, ja tuoreelle lihalle ostajia riitti. Me ostettiin vaan jotain pienempiä tarpeita, itse investoin 10 ruplaa pajunkissoihin. Paju on muuten venäjäksi 'verba', joten verbi 'virpoa' tulee varmaan siitä? Pajunkissoja täällä palmusunnuntaina käytetään ilmeisesti ihan vaan koristeena, mitään virpomisperinnettä ei ole. Vastaavaa toimintaa lapset kuulemma tekevät sitten jouluna.

Antonina Petrovnan luona pääsin käymään venäläisessä saunassa, eli banjassa. Zhenjan kanssa mentiin miesten vuorolla pihasaunaan. Sveta tyrkytti mulle väkisin kymmenen metrin matkaa asunnolta saunalle varten paksuimman ikinä yllepukemani toppatakin, ja Zhenjalle hän motkotti että miten nyt tollain t-paitahihasillas läksit. Zhenja vaan saunassa naureskeli että näitä toppatakkeja se aina hänenkin päälleen sovittelee saunareissulle.

Sauna oli aivan mahtava! Löylyä heitettiin eräänlaiseen pesään aina monta kauhallista kerallaan ja sitten istuttiin siinä samassa löylyssä pitkään, höyry levisi saunaan pikku hiljaa. Lauteita oli vain yksi, ja sinne mentiin vihtomista varten. Muutoin ainakin Zhenja istui mieluummin vastakkaisella seinällä lähes maanrajassa olleella penkillä, mutta minulle siellä oli vähän turhan viileää. Menin sitten sinne lauteille mahalleni pitkäkseni, Zhenja otti vihdan käteen ja sain kunnon selkäsaunan! Aivan huippua. Välillä juotiin saunaoluet ja horistiin siitä miten Venäjällä suomalainen 'sauna' tarkoittaa kuivaa saunaa, jossa ei saa heittää löylyä, ja venäläinen 'banja' on tämmöinen missä löylytellään. Puhutiin myös viisaita Venäjän ikuisesta arpomisesta siitä, katsoako itään vaiko länteen, ja tultiin siihen tulokseen että paljon ei ole Turgenevin ajoista muuttunut. Puoli kansaa haluaisi ottaa mallia lännestä ja toinen puoli olla mieluummin yhteistyössä idän kanssa.

Saunan jälkeen Antonina Petrovna pisti vielä pöydän koreaksi. Mutta mitään ylitsevuotavaista ruuantyrkytystä ei tapahtunut ollenkaan, oletan että syynä tähän on paasto, jonka täällä Venäjällä monet ottavat tosissaan. Pöydässä oli lähinnä yksinkertaista kasvisruokaa, perunaa ja kaalia yms., ja ruokajuomaksi (miehille) ukrainalaista vodkaa, onneksi vain yksi pieni pikarillinen. Mainio reissu oli se.

Lauantai-illalle olin vielä ostanut lipun Tverin draamateatterin esitykseen Gogolin Reviisorista, joten lyhyen lepotauon jälkeen tie vei teatterille. Se onkin Tverin komeimpia rakennuksia, niin ulkoa kuin sisältäkin. Mainiota, että sisätilojen sosialistista realismia sirppeineen ja vasaroineen ei ole tuhottu. Myös itse näytelmä oli hieno kokemus. Alkuperäistä kirjoitusta oli vähän sovellettu, esim. pormestarin ja hänen vaimonsa roolit oli vaihdettu päikseen, ja mukana oli myös eri tilanteissa taustapiruna häärinyt saksalainen pianisti. Loppu oli myös hieman omanlaisensa, joskin noudatti Gogolin ideaa siitä, että sen tulee olla vaikuttava. Muutamat näyttelijät, etenkin päärooli Hlestakovia vetänyt, revittelivät rajusti yliampuen, mikä toki näytelmän henkeen kuuluukin.

Lyhyiden yöunien jälkeen oli sunnuntaina vielä retki Moskovaan, Kremlinpalatsin balettiin Ruslania ja Ludmilaa katsomaan. Meitä taisi olla matkassa 16 suomalaista opiskelijaa sekä muutama tveriläinen turisti. Lähtö oli jo seitsemältä aamulla ja suomalaisista varmaan suurin osa olisi mieluusti torkkunut menomatkan bussissa. Mutta oppaanamme toiminut Svetlana Ivanovna oli toista mieltä, hän puhui mikrofonin lähes tauotta erilaisia historiallisia faktoja Tveriin, Moskovaan ja niiden välillä olevaan alueeseen liittyen, mukaan lukien paatoksellinen esitelmä Venäjän kärsimyksistä toisessa maailmansodassa (ylitimme paikan, jota pitemmälle Hitler ei Venäjällä päässyt etenemään). Väsyneet opiskelijat eivät tainneet vapaapäivänään oikein jaksaa venäjänkielistä paasausta kuunnella.

Perille Moskovaan kuitenkin päästiin megapolin tunnelmasta nautiskelemaan! Valitettavasti siellä emme juuri muuta ehtineet kuin käydä Punaisella torilla kääntymässä ennen baletin alkua, ja sen jälkeen ei aikaa ollut senkään vertaa. Balettipalatsi oli Kremlin sisällä ja sinne mentiin semimassiivisten turvatoimien läpi. Tosin kun metallinpaljastin kohdallani hälytti, niin ei siinä kyllä mitään kunnollista tarkastusta tehty, riitti kun vilautin taskusta vähän kameraa ja kännykkää. Palatsi oli tietysti hulppean hieno, ja katsomo valtavan suuri, 6000-paikkainen. Matkatoimisto oli hankkinut liput meidän puolestamme, ja näköjään halvimmat mahdolliset (5 euroa), mikä merkitsi että paikkamme oli mahdollisimman korkealla parvella lähes taimmaisessa rivissä ja varmaan puolen kilometrin päässä näyttämöstä.

Surkeat paikat vähän latistivat tunnelmaa, mutta puitteethan olivat hienot ja esityksen eteen oli valtavasti nähty vaivaa. Ei sille vaan mitään silti voi, että vaikea sieltä katonrajasta, takaseinustalta oli kovin intensiivisesti eläytyä esitykseen mukaan. Kiva reissu silti. Nälkää vaan jouduin näkemään, kun Moskovassa ei ollut aikaa käydä missään syömässä ja sekä meno- että paluumatkalla pysähdyttiin vain McDonald'sissa. Jotain piirakkaa sentään löysin lähikaupasta ja olin onneksi ottanut vähän leipiä evääksi mukaan.

Iltasella kun kävelin Tverissä keskustasta kämpille, niin huomasin että Volga on sulanut jo kokonaan uuden sillan itäpuolelta! Länsipuolella vielä pilkkijöitä silti riitti. Oletan, että pilkkijät uskaltavat olla tuolla niin pitkään siksi, että jää näkyy poistuvan ensisijaisesti siten, että siitä irtoilee paksuhkoja laattoja ajelehtimaan. Volgan rantakatu oli taas, kuten edellisenäkin sunnuntaina, mustanaan väkeä. Se näkyy olevan suosittu paikka viettää sunnuntaita. Sielläkin näkee monenlaista menijää, mm. yksi teiniporukka treenasi erilaisia ryhmätanssikuvioita ja joku niistä vähän breikkasikin.

Päivän "mitä opin tänään koulssa venäjän kielestä" -saldoon kuuluu ainakin se, että venäjässä sanat ehtoollinen ja partisiippi ovat samat (причастие) sekä se, että sanan 'valinta' (выбор) monikkoa venäjässä ei ole, koska ko. monikkomuoto tarkoittaa vaaleja. Sen sijaan jos puhutaan useista valinnoista, niin pitää sanoa "iso valinta".

Näpit irti vallankumouksesta

Tämän päivän jännittävin asia tuli vastaan aamulla kun kävelin yliopistolle. Lenininaukion laidallaolevalle kaupunginduuman talolle oli kokoontunut alun toistakymmentä kommunistia mielenosoitukseen! Miliisit päivystivät siinä vieressä sen verran tohkeissaan, että en kehdannut mennä mielenosoittajia lähempää tutkimaan ja kuvaamaan. Jotakuinkin semmoisia kylttejä heillä siellä kuitenkin oli kuin: "Ei paluuta tsarismiin!" ja "Näpit irti vallankumouksesta!" Ei ollut aikaa myöskään jäädä seuraamaan, päästettiinkö mielenosoittajat marssilleen.

Yhtään olematta vahingoniloinen, tulee väkisinkin mieleen ajatus, että kappas kun vanhoille vallanpitäjille kelpaa mielenosoitusoikeus, vaikka sellaista ei heidän vallassaoloaikanaan liiemmälti suotu. Mutta tähän kyllä pitää lisätä hymiö :) sillä tunnen kyllä sympatiaa tätä porukkaa kohtaan ja ymmärrän heidän nostalgiaansa.

Aamun koulumatkalla kävelin pitkän pätkän Volgan rantaa, jossa menee jalkakäytävä. Reitti on ihan kiva muuten, mutta tähän aikaan vuodesta se on täysin jään peitossa ja hyvillä kengillä kävelykin on vähän hankalaa. Silti vastaan tuli puolen tusinaa lenkkeilijää, jotka ihan sujuvasti juoksivat tavallisilla lenkkareilla tämän jäätikön päällä. Kai sekin sitten on tottumiskysymys.

Omat lenkkeilyt sujuvat edelleen perin hankalissa merkeissä. Alkaa pikku hiljaa kypsyttää nuo surkeat olosuhteet. Suurin osa jalkakäytävistä on täysin mahdottomassa kunnossa kunnolliseen juoksemiseen. Kadut ovat kyllä kuivia, mutta autoilijat eivät oikein tiedä miten suhtautua tyyppiin, jolla on joku ihme vimma tunkeutua heidän valtakuntaansa. Kyllä siellä ihan turvallisesti loppuviimein juoksemaan pystyy, mutta kovin kuluttavaa ja stressaava se on. No, parempi kuitenkin kuin olla juoksematta ollenkaan!

Sää täällä tuntuu nyt vaihtelevan niin, että vuoropäivinä paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja vuoropäivinä sataa jotain. Lauantaina satoi vettä, sunnuntaina paistoi, maanantaina satoi räntää, tiistaina paistoi, keskiviikkona satoi lunta, torstaina paistaa. Mitähän huomenna sataa?

Teinkö oikein vai en?

Olipas hassu keskusteluharjoitustunti. Piti neljän hengen ryhmissä etsiä postikortin kuvan perusteella patsasta kaupungista ohikulkijoilta neuvoa kysyen ja kohteen löydyttyä kysellä lisää henkilöstä kelle se on pystytetty. Annika bongasi heti pariskunnan, joka vei meidät perille asti Mihail Jevgrafovitsh Saltykov-Shtshedrinin patsaalle ja samalla opittiin, että kyseessä on (satu)kirjailija ja Tverin kuvernööri. Se oli lyhyt oppitunti se. :)

Eilen jouduin eettis-moraalisesti kiperään tilanteeseen, kun tulin kahvilasta. Lähdin kävelemään kadulla, jolloin hyvin pian mut pysäytti itkuinen nuori nainen, joka selitti että oli tulossa apteekista hakemasta lapselleen lääkettä, mutta rahat eivät riittäneet. Puuttui 400 ruplaa ja risat eli kymmenisen euroa. Kyyninen reissaaja-minäni automaattisesti rekisteröi huijausyrityksen ja kieltäytyi kohteliaasti auttamasta. Ajattelin että viinaan ja tupakkaan ne rahat kuitenkin menee jos jotain annan, ja jos meneekin vaikka ruokaan niin en silti halua tukea näin epämääräisiä rahanansaitsemismenetelmiä. Mutta siitäkös nainen meni aivan epätoivoiseksi, ja aloin väkisinkin epäröidä. Miten sitä pystyy itkevän äidin noin vaan jättämään pulaan. Mitä tehdä? Monenlaista kikkailijaa ja huijaria on vuosien varrella tullut matkoilla vastaan, mutta tämä oli harvinaisen uskottava.

Kysyin sitten mitä lääkettä lapsi tarvitsee. Sain vastauksenkin, mutta en nyt enää muista mikä se oli. Sitten kysyin missä lapsi on ja kuulemma sairaalassa. Kysyin vielä missä apteekki on ja voitaisko mennä sinne, mutta vastaus oli jo epäselvempi, ilmeisesti olisi pitänyt lähteä jonnekin kauemmas. Tässä vaiheessa tulkitsin, että todennäköisyys sille että tarina olisi totta, on niin pieni, että pahoittelin että en voi auttaa ja kävelin pois.

Tapaus jäi vaivaamaan ja mietin pitkään, teinkö oikein. Enhän kuitenkaan voinut varmaksi tietää jos vaikka olikin oikeasti joku hätätilanne päällä. Toisaalta uskoisin, että venäläisen turvaverkosto toimii kyllä niin että ei äidin tarvitse 400 ruplan takia lastaan kuolemaan jättää. Kysyin myös Svetalta tästä, ja hän oli ehdottomasti sitä mieltä että tein oikein. Hänen mielestään tämmöisille ei kannata sanoa muuta kuin, että anteeksi mutta mulla on nyt kiire, ja kävellä pois. Hän epäili samaa kuin minä itsekin, että nainen päivysti nettikahvilan lähellä, koska ajattelee että siellä käy varakkaita ihmisiä, joilta huijata rahaa. Toisaalta ei nyt ihan täysin mahdottomana pitänyt etteikö tarve olisi ollut aitokin, mutta siinäkään tapauksessa hänen mielestään ei ole satunnaisen vastaantulijan tehtävä auttaa.

Kirjastossa käyttäytymisen opettelua

Terveisiä yliopiston kirjastosta. Sepäs olikin jännittävä paikka. Kirjastokortin sai kun kiikutti pääaulan babushkoille passin, viisumin, rekisteröintikortin, maahantulokortin, paikallisen opiskelijakortin sekä passikuvan ja allekirjoitti muutaman lappusen. Ja komea kortti onkin! Vielä massiivisempi kuin tuo kaksisivuinen, punaisten, kovien kansien sisällä oleva opiskelijakortti. Meinasivat kirjata jostain vanhasta viisumista tietoja, mutta nyt ne kai kaikki tulivat kuitenkin oikein. Vielä allekirjoituksia ja leimoja sinne tänne, ja sitten olin valmis tutustumaan kirjaston tarjontaan.

Tai niin ainakin luulin. Astuin sisään sinne päin minne neuvottiin, ja siellä oli pieni huone, jossa yksi opiskelija odotteli tiskin takana. Ympärillä oli kirjahyllyjä, joita aloin sitten katsella. Huomasin, että tässä oli vain A-kirjaimella alkavia kirjailijoita, joten jatkoin seuraavaan huoneeseen, ja seuraavaan. G niin kuin Gogolia etsin, mutta ei meinannut millään löytyä. Lopulta tulin huoneeseen, jossa joku nainen tyrmistynein katsein ihmetteli, mitä siellä tein. Näköjään siitä ekan huoneen tiskistä ei olisi saanut lähteä ollenkaan eteenpäin. Niinpä mut ohjattiin takaisin lähtöruutuun, jossa ei kuitenkaan edelleenkään ollut henkilökuntaa. Toinenkin nainen kävi vielä selvittämässä, että ei opiskelijan kirjastossa sovi missä sattuu pörrätä.

Täällä ei siis saakaan kuljailla missä lystää, vaan virkailijalle ilmoitetaan mitä halutaan, ja hän kaivatut teokset sitten hakee. Mitään listaa kirjoista mitä saatavilla on, en missään nähnyt, mutta löytyihän ne pietarilaisnovellit tällä menetelmällä kuitenkin hienosti. Pitää vaan tietää mitä kysyy. Sitten vaan nimeä alle vielä muutamaan paperiin, ja kirja on seuraavat 31 päivää käytössäni.

Sitten ajattelin, että käynpä tutustumassa vielä kirjaston lukusaliin, jossa pitäisi olla langaton nettikin. Vaan eihän sinnekään tosta noin vaan mennä tokikaan. Reppu ja päällystakki piti jättää narikkaan ja sitten hakea päätiskin babushkalta erillinen kulkulupa, johon täti kirjoitti nimeni, kirjastokortin numeroni ja päivämäärän. Näin olin valtuutettu siirtymään lukusalin puolelle. No, kävin siellä ja totesin, että aina kun alkoi näyttää siltä että netti jollain lailla meinasi ruveta toimimaan, kävi ilmi, että ei se nyt kumminkaan toimi. Lähdin sitten pois, jolloin alakerran babushkan luona kävi ilmi, että pois ei olekaan tulemista ennen kuin käyn hakemassa yläkerrasta leiman kulkulupaani. Jotenkin vähän tämmöistä uumoilinkin... No mutta ensi kerralla ehkä osaan käyttäytyä kirjastossa jo paremmin.

Olen tässä miettinyt, että vois olla kiva käydä harrastamassa jotain muutakin liikuntaa kuin lenkkeilyä. Uinti voisi olla yksi hyvä vaihtoehto. Vaan enpä enää tiedä tuosta sittenkään. Opiskelijakaverini Leena oli käynyt uimahallilla setvimässä mahdollisuuksia, ja oli käynyt ilmi, että paitsi sen seitsemän sääntöä mitä hallissa käyttäytyessä pitää osata ja muistaa, niin uimaan pääsee vasta kun on näyttää lääkärintodistus. Enpä nyt tiedä, kaipaanko uima-altaaseen kuitenkaan ihan niin paljon, että jaksaisin lääkärille sitä varten lähteä käymään. Vaikka kokemushan se olisi sekin toki, kattellaan.

Tänään opiskeltiin pari tuntia venäläistä yhteiskuntaa ja toiset pari keskusteluharjoituksia. Olin hyvin nukkunut ja täysin pirteä kun menin tuonne ensimmäiselle tunnille, mutta se imi kerta kaikkiaan mehut pois. Yhteiskuntakurssin opettaja puhuu kauhean hiljaisella äänellä ja lisäksi ikkunan takaa kuuluu liikenteen melua, käytävältä kaikenlaista hälinää ja kerrosta alempana vielä tehdään jotain poraustöitä. Opettajan puheen kuuleminen vaati niin suuria ponnistuksia, että olin tunnin jälkeen aivan puhki! Onneksi keskustelukurssi on toisentyyppistä, sen aikana aloin taas pikku hiljaa heräillä henkiin.

Lopuksi tässä vieressä vielä kuva sievästä, pienestä huoneesta, jossa asustelen. Turvallisesti kolmen lukon takana.

Veden lorinaa ja talitintin laulantaa

Joo, nyt on kyllä kevät virallisesti tullut. Vesi vaan lorisee ja linnut laulaa, aurinko paistaa lämpimästi ja häikäisten. Aika iso muutos muutaman päivän takaisiin pakkasiin. Keväthän pitäisi olla täällä ainoa vuodenaika, joka on lämpimämpi kuin Tampereella, joten jo oli aikakin.

Kuvassa vasemmalla/ylhäällä näkymä asunnosta toisen lukon takaa, jäljellä enää yksi lukittu ovi ennen itse asuntoa.

Sain vähän lisätietoja eilisestä ekskursiosta. Seuranani ollut porukka oli jonkin karjalaisen yhdistyksen jäseniä. Osa tverinkarjalaisia, osa venäläisiä, mutta kaikki kiinnostuneita karjalaisesta kulttuurista ja sitä kautta myös suomalaisesta. Rukouspaikka metsässä oli paikka, jossa joku merkittävä, Jerusalemista saapunut kirkonmies on asunut vuosina 1390-1415. Viereinen luostari oli ilmeisesti sitten hänen perustamansa ja se toimi aina 1930-luvulle asti. Nyt sitä tosiaan kunnostetaan, joten ehkä siellä munkkielämä lähivuosina jatkuu taasen. Historiallisia seutuja, sano.


Eilen tapasin ohimennen myös Svetan ja Zhenjan pojan, Artjomin, mutta he lähtivät saman tien Svetan äidille yökylään. Olin täten illan yksin kotona ja käytin hyväkseni tilaisuuden katsella venäläistä telkkaria. Eipä siellä mitään suunnattoman kiinnostavia lauantai-iltana mennyt. NTV:llä tosin oli jonkinlainen reportaasi siitä Turun suomalais-venäläisen perheen pojasta, joka on saanut huostaanottopäätöksen. Toimittajat vierailivat perheen kotona ja haastattelivat äitiä sekä suomalaisia viranomaisia, kukin omia näkökantojaan perustellen. En ihan saanut selkoa oliko reportterilla jonkunlainen oma näkökulma asiaan, mutta siltä se vähän vaikutti että huostaanottopäätöstä ihmeteltiin kovasti. Siitäkään en saanut selvää, mikä tilanne jupakassa tällä hetkellä on.

Gazpromin omistamalla ykköskanavalla meni joku järkyttävä japanilaistyyppinen extreme-kisailu ja toisen ison kanavan uutisissa selvitettiin pitkään mistä ilmastonmuutoksessa on kyse. Ilmastonmuutosjutun keskellä pyörähti näyttävä öljy-yhtiö Lukoilin mainos. Näin meillä. Sitten yhdellä kanavalla käsiteltiin vielä Bushin hallinnon harjoittamaa vesikidutusta. Tämä taisi nyt olla se kärkevä toimittaja, jonka ohjelmista Russian Television -kurssilla oli puhe. Ainakin asenne tuntui olevan varsin populistinen ja väkevästi amerikanvastainen.

Tänään kadut lainehtivat vielä pahemmin kuin eilen. Mutta kävin silti päivällä vääntämässä suunnitellun vauhtikestävyyslenkin, mikä ei näissä olosuhteissa ollut todellakaan helppoa. Kyllähän sitä Suomessakin toisinaan on pikkuisen loskakeliä, mutta mihinkään näin naurettavaan siellä en sentään koskaan ole joutunut. Onneksi on nuo Goretex-lenkkarit mukana, niin jalat sentään pysyi jotensakin kuivina. Jalkakäytävät olivat semmoisen sohjon peitossa, että niillä ei vauhdikkaasta juoksemisesta tullut oikein mitään. Haeskelin sitten mahdollisimman kuivia autoteitä, mutta ne olivat järjestään veden vallassa ja/tai liian vilkkaasti liikennöityjä. Yhtä kaupungista ulosjohtavaa tietä sitten kaiken uhallakin liikenteen seassa juoksin, ei ollut kauhean kivaa. Pahimmoillaan vastaan tuli koko kadun leveydeltä puolen metriä syvä lampi, jonka molemmilla reunoilla oli jäinen valli, jonka takana pehmeää lunta reiteen asti. Ja molemmista suunnista tietysti liikennettä samalla. Pientä taiteilua vaadittiin siis, mutta sain nyt jonkunlaisen vähän reippaamman lenkin tehtyä kuitenkin.

Sveta kokkasi tänään viikon parhaan sapuskan! Semmoisissa annoskokoisissa padoissa muheutettiin keittoa, jossa oli perunoita, lihaa, vihanneksia ja sieniä. Älyttömän hyvää! Oliskohan sitä jäänyt vielä illaksi lisää... Muutenkin nuo kotiruuat ovat olleet oikein mainioita, yksinkertaista perusruokaa. Aina on joko jotain lihaa tai kalaa ja lisäkkeenä joko riisiä, perunoita, tattariryynejä tai hapankaalia. Lisäksi omatekoisia suolakurkkuja on aina tarjolla sekä omatekoisia hedelmäkompotteja ja tietysti leipää. Sveta tykkää voidella mulle leivät valmiiksi ja margariiniähän täällä ei käytetä, joten voita tulee syötyä oikein kunnolla...samoin kuin 50-prosenttista juustoa. Myös aamupuurossa on aina valmiiksi kunnon voisilmä. Aamupalalla on lisäksi ollut milloin rahkaa ja jogurttia, milloin nakkeja, milloin täytettyjä blinejä. Nakit onkin ihan uusi lisä ruokavaliooni, niitä on viikon aikana mennyt varmaan yhtä paljon kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Blineissä oli ekalla kerralla täytteenä jauhelihaa, toisella yllätyksekseni kinuskikastike.

Lisäksi aamuisin juodaan aina suomalaista kahvia. Muutenkin aika iso osa ruokatarpeista on Suomesta tuotua. Teetä meillä ei yllättäen ole juotu vielä lainkaan. Olisi siis sittenkin pitänyt tuoda tuliaisiksi kahvia eikä teetä.

Pyhäinjäännöksiä ja kevään ensi sade

Eilen iltapäivällä kuljailin vielä aika pitkään kaupungilla. Löytyi toisen maailmansodan muistomerkki, ikuinen tuli, Pyhän Mikaelin kirkko, joku toinenkin sotamuistomerkki johon uusin nimi oli kirjattu v. 2005, Himik-stadion ja kaikenlaista muuta. Iltapäiväruuhkassa tuli vastaan myös yksi pyöräilijä, ensimmäinen jonka olen Tverissa nähnyt!

Eilen sateli lunta semmoiset 5-10 cm lisää, ja kotimatkalla näinkin kun Volgan rannalta kerättiin uutta lunta muovikasseihin, ilmeisesti juomavedeksi? Hanavettähän täällä ei voi juoda. Kotiin mun ei ole kuitenkaan tarvinnut pullovettä ostaa eikä lunta roudata, sillä isäntäväellä on lähdevettä isot varastot.

Täksi päiväksi sää sitten muuttui ja saapui ensimmäinen vesisade sitten syksyn. Märkyyden ja loskan määrä on juuri niin uskomaton kuin aavistelinkin. Rapa roiskuu oikein olan takaa, ja kaikessa harmaudessaan ympäristö on juuri niin lohduttoman näköinen kuin se parhaimmillaan voi olla. Tämmöisesta kai se kuuluisa slaavilainen melankolia kumpuaa?

No, satoi tai paistoi, mutta Sveta oli luvannut viedä mut tänään retkelle, ja niin tapahtuikin. Odotin kyllä hieman toisenlaista retkeä, luulin että mennään henkilöautolla Svetan ja Zhenjan kanssa kolmistaan jonnekin maalle. Mutta Zhenja jäikin kotiin ja Sveta ajoi mut keskustaan ja pani siellä tyhjään bussiin kokottamaan. Hetken perästä hän palasi, mukanaan pari-kolmekymmentä tveriläistä, ja retki tehtiinkin tällä porukalla bussitse. Matkanjohtajana toimi Sveta.

En ole ihan varma mitä jengiä matkakaverini olivat, mutta ainakin moni heistä opiskeli suomea, Svetan opissa! Jouduin esittäytymään koko porukalle suomeksi, ja pianhan sieltä yksi täti tuli suomeksi juttelemaankin. Ihan hirveän monta lausetta ei vielä osannut, mutta auliisti kertoi mm. palkkansa (n. 220 euroa/kk).

No ei siinä mitään, bussi vei ensin keskustan kirkolle, jonne mentiin käymään. Sveta kertoi porukalle jotain faktoja paikasta, itse en siellä hälyssä saanut mitään selvää puheesta. Mutta jonkun pyhimyksen jäännökset siellä olivat, mitkä olivat ilmeisesti suurimman kiinnostuksen kohteena. Pyörin siinä sitten itsekseni puolisen tuntia ympäri kirkkoa seuraamassa ihmisten toimia. Tuohuksia paloi vähän joka puolella, niin että kirkossa oli hieman usvaista. Ikoneja oli myynnissä pitkä rivi. Ja sitten oli tämän jonkun pyhimyksen sarkofagi yhdessä nurkassa. Ihmisiä tuli ja meni yhtenään.

Bussiin palattua ajettiin sitten ulos kaupungista ja päädyttiin niin huonolle tielle että ihmettelin miten tällä kelillä iso bussi pystyi sitä edes ajamaan. Siellä oli kohteena satoja vuosia vanha, pieni luostari, joka oli käsittääkseni 1930-luvulla tuhottu täysin. Nyt sitä pikku hiljaa kunnostettiin. Luostarissa meidät otti vastaan pitkäpartainen ja harvahampainen isä Georgi, jonka johdolla koko porukka käveli metsän puolelle. Metsään oli pystytetty jonkinlainen pyhäkkö ja kosolti ikoneja, sekä kaivo, josta ilmeisesti pystyi nostamaan jonkinlaista pyhää vettä. En ole taaskaan varma ymmärsinkö oikein, mutta tämä saattoi olla paikka josta on löydetty jonkun pyhimyksen jäänteitä joskus.

Koko jengi kokoontui ulkoilmassa mäntyjen katveessa olevan ikonostaasin taakse ja siellä isä Georgi piti ilmeisesti jonkinlaisen hartaushetken. Valitettavasti en hänen puheestaan juuri mitään ymmärtänyt, mutta varmasti viisaita puhui. Pitänee kysellä Svetalta kotona mistä oli oikein kyse. Puolisen tuntia siinä seisottiin, ristinmerkkejä tehtiin lukemattomia ja jonkunlaisen rukouksen Georgi ainakin sinä aikana veti läpi, ja sitten lopuksi vielä luki listalta jokaisen läsnäolijan nimen. Lienikö joku siunaus tms., mene ja tiedä.

No, tämmöinen reissu kuitenkin. Neljä tuntia se kaikkinensa kesti. Ihan mielenkiintoista oli ja erilaista kuin mikään missä olen koskaan ennen ollut, mutta vähän häiritsi että en ihan saanut kiinni mistä tässä loppujen lopuksi oli kyse.

Se on semmoinen tveriläisen lauantai.

Ihmettelin Svetalle sitäkin, kun täällä tosi monessa autossa on tummennetut lasit, niin että ei yhtään näe mitä auton sisällä on. Kai semmoinen kuitenkin täälläkin kiellettyä on? Kuulemma on joo, mutta tummennetut lasit ovat myös muodikkaat, ja venälaiselle muoti on kaiketi lakia suurempi auktoriteetti. Selkispä sekin.